Ei elämää vaan jalkapalloa varten

Päihittääkö kirkonkyläläinen futaaja muut pelaajat, kas siinä pulma.

Olen itsekin joutunut opettavaisten kasvatustoimien kohteeksi lapsuuteni jalkapallopeleissä, vaikka en suureksi helpotuksekseni enää muistakaan mitä niistä opin. Jos itseni oikein tunnen, en todennäköisesti mitään.

Eräänäkin lapsuuden poutaisista päivistä pelasimme Leppälahdessa paikallisten sukulaisten ja kylän lasten kanssa jalkapalloa. Koska muut pelaajat olivat sieltä päin maaseutua ja itse tulin sentään Liperin kirkonkylältä, pidin ennen ottelun alkua melko lailla selvänä olevani porukan paras pelaaja. Kuten siis huomaatte, ei ollut kerta kaikkiaan mitään syytä epäillä, että asia voisi olla millään muulla tolalla.

Hieman isommat pelaajat esittivät avoimen äänekkäitä arvelujaan, että kyllä mahtaa kirkonkylän mies olla melkoinen velho pallon kanssa. Oikeastaan opinkin vasta vuosikymmeniä myöhemmin, että sellaisena hetkenä kun meidän ihmisten pitäisi tunnistaa itseemme kohdistuva ironia ja sen pitäisi meitä suorastaan kirkumalla varoittaa, se jää meiltä tyystin huomaamatta.

Urheilulliset suoritukseni siinä ottelussa ovat pääpiirteissään jääneet jo aikaa sitten hämärän peittoon, enkä ole niitä erityisen ahnaasti pyrkinyt muististani kaivelemaankaan.

Kerrottakoon sen verran, että jossain vaiheessa peliä – eikä siihen mennyt kovinkaan kauan alkuvihellyksestä – kampitin reippaalla jalan heilautuksella vastajoukkueen pelaajan hänen harhauttaessaan minut aivan liian monennen kerran. Pelaaja romahti ruoholle valitellen murjottua polveaan niin murheissaan, että minulla oli vaikeuksia pidätellä tyytyväisyyttäni.

Kaikki pelaajat olivat sitä mieltä, että vastustajan kuului saada tilanteessa rangaistuspotku. Kannatin itsekin ajatusta – sehän nyt oli pieni hinta nautinnosta, jonka selvästi minua taitavamman vastustajan tömähdys nurmeen oli aiheuttanut.

Pallo asetettiinkin pilkulle. Hetken aikaa luulin selviäväni sillä, mutta viheliäinen oikeus odottikin vielä toteutumistaan. Erään pojan äiti oli näet seurannut lähettyvillä tapahtumien etenemistä ja puuttui nyt tapahtumiin. Hänen mielestään rangaistuspotku moisesta runtelusta ei riittänyt lainkaan rangaistukseksi, vaan hän katsoi aiheelliseksi nuhdella minua asiattomasta rikkeestäni. Niinpä sitten menetin sen vähäisen maltin mitä minulle oli ehtinyt siihen ikään mennessä kertyä ja luettelinkin suoraan, mitä ajattelin hänen puuttumisestaan pelin tapahtumiin.

Välittömästi – tai oikeastaan vieläkin nopeammin – opin, että nokkavat pelaajat saavat ansionsa mukaan, olipa Uefan tuomari-tarkkailijat paikalla taikka eivät. Kuunnellessani ankaraa kuritusta, pelkäsin, että saan pelikiellon siihen peliin. Kun vielä näin kuinka hilpeinä ja tyytyväisinä muut pelaajat seurasivat tilannettani, aloin jo toivoakin, että saisin minkä tahansa syyn häipyä tantereelta.

Mutta kuinka ollakaan: Kun olin pyytänyt kampittamaltani pelaajalta anteeksi silmät kyynelissä ja noutanut koivun risun metsän laidasta, minut todettiin pelikelpoiseksi. Loppu siitä pelistä on haihtunut mielestäni. Mutta luulenpa, että kun minut ensin oli niin karusti riisuttu kaikista harhaluuloistani ja sitten vielä pakotettu käyttäytymään kunnolla, ei pelaamisesta voinut enää tuntea kummoistakaan nautintoa.

Kirjoittaja on Ylämyllyn Yllätyksen puheenjohtaja, joka ei enää asu kirkonkylällä

Jaa:

Facebook