1.9.2015
Sokkelia rakentamassa
Jalkapallon harrastamisen vakavuuskertoimesta on nyt puhe: Onko siinä lapselle riittävästi liikuntaharrastamista, jos kerran viikossa kimpoaa kentälle, pelailee sen aikaa kun naurattaa ja sitten lähtee mamman luokse? Vai tulisiko kentälle sittenkin suoria kuusi kertaa viikossa ja nauttia sinisenä möykkäävän valmentajan kohteliaisuudet päälle? Jos tähän vakavan sorttiseen kysymykseen olisikin helppo vastaus, niin en varmaan sitäkään keksisi.
Kas kun lapsia on niin monenlaisia. Ja kylläpä on toki meitä vanhempiakin. Tosin luonnonlain väkevyydellä tämän päivän vanhemmat ovat valmiita kannustamaan oman lapsensa liikuntaharrastusta, olipa laji mikä tahansa. Jopa jalkapallo näyttää kelpaavan.
Urheiluseuroille lasten yksilöllisyys, erilaiset liikunnalliset lähtökohdat ja liikunnallisen harrastuksen tavoitteet yhteiskunnassa ylipäätään asettavat vaikean haasteen. Yhtäältä on paikallaan tarjota matalan kynnyksen liikuntaa kaikille sitä haluaville. Toisaalta tulee tarjota tavoitteellista ja kilpailullista urheilun mahdollisuutta niille, jotka puolestaan tuntevat vetoa uuden oppimista ja uusissa asioissa onnistumista kohtaan.
Olosuhteiden, osaamisen ja koko seuratyön kannalta nämä ääripäät vaativat aivan erilaista resursointia. Niinpä onkin selvää, että varsinkaan pienehköt seurat eivät pysty ottamaan koppia näistä molemmista yhtä aikaa. Isommille seuroille se on sinänsä jo mahdollista, mutta se edellyttää puolestaan toimintapaletin uusimista ja kaikkia niitä somia hommia, jotka nostavat harrastuskustannuksia.
Onneksi urheiluseurat ottavat yhteiskunnallisen tehtävänsä vakavuudella. Myös Yllätyksessä on tähän jakomielitautiin etsitty oireen mukaista lääkitystä. Jotakin sieltä apteekin hyllyltä on löytynytkin. Valmennusosaamista on terävöitetty, mutta myös harrastemuotoisen toiminnan tarjonta on lisääntynyt. Joensuun seudulla me jalkapalloseurat tarjoamme aloitteleville ja pallokerhotyyppisissä toiminnoissa mukana oleville lapsille Kortteliliiga-tapahtumia, joissa pelailee jatkuvasti yli 400 seutukunnan naskalia. Tapahtumien luonteeseen kuuluu, että sää ei voi niitä pilata, ja ukki ja mummi katsomossa ovat enemmän vakio kuin poikkeus.
Muuten: Suurten liigojen valmentajat puhuvat säntilliseen sävyyn ”joukkueen rakentamisesta”. Tällä he tahtovat alleviivata sitä, että pelaajien hankinta joukkueeseen on harkittua – jopa kasvotonta – oikeanlaisten osaajien tai osasten tarkastelua. Ja hyväpä on valmentajan hankkia kun on pallokassillinen valuuttaa varattuna. Sen sijaan maakuntatason joukkueissa valmentajat suhtautuvat tähän rakentamisasiaan hieman notkeammin miettein. Maakunnassa toki riittää osaavia ja innokkaitakin pelaajia.
Joku on kehdannut väittää (vieläpä liukkain sanakääntein), että taidoiltaan nämä maakunnan pelaajat eivät yllä Messin eivätkä Ronaldonkaan tasolle. Toisaalta eivätpä ole nämä pelaajat äkkiä olleet miljoonatiliäkään kyttäämässä, eikä paparazzit ole tiettävästi osoittaneet edes orastavaa kiinnostusta viitosdivisioonan pelaajien aamuöisiin askareisiin.
Kirjoittaja on Ylämyllyn Yllätyksen puheenjohtaja, jonka sää voi kyllä pilata
Tietoa kirjoittajasta
Arto
Kirjoittaja on Liperin Salokylällä asuva jalkapalloaktiivi. Hän on toiminut Ylämyllyn Yllätyksen puheenjohtajana vuodesta 2011 lähtien.