Kaksi lensi yli käenpesän

KESÄKOLUMNI ”Oltiin Bonnie ja Clyde sekä Jekyll ja Hyde, ja me rehvasteltiin mitä vähän rahvasteltiin.
Oltiin itsenäisii, oltiin toisissa kii
ja me napojamme tutkittiin ja kosketeltiin.
Siinä kesä meni kolisten, ja rakastuttiin.
Sitten löit sä luukkusi kiin-ni.”

Neljäkymmentä vuotta sitten vuonna 1983 elämäni sai uuden käänteen. Olin kirjoittanut ylioppilaaksi jo kaksi vuotta aiemmin, mutta en ollut saanut jatko-opiskelupaikkaa, vaan opiskelumotivaatiota ja rahaa piti hakea rakennusaputöistä Kostamuksesta talvella 82 – 83.

Keväällä 1983 päätin yrittää tosissaan ja otin töistä touko-kesäkuussa palkatonta lomaa viiden viikon ajaksi ja lähdin sisareni luo Riihimäelle, koska arvelin saavani siellä lukurauhan. Näin myös kävi. Luin päivät sisareni ollessa töissä ja keskityin huolella pääsykokeisiini.

Rentouduinkin ja olin Nurmijärvellä asuvan serkkuni Markun ja hänen kavereidensa kanssa hormonit hyrräten eräänä viikonloppuna tallailemassa Riihimäen katuja, kun havaitsin erään liikkeen ikkunalautaan nojailevan yksin olevan todella kauniin tytön. Muutaman oluen antaman rohkeuden turvin menin hänen viereensä kysymään, että miksi hän on yksin.  Hän ei ollut yksin, vaan hänen kaverinsa oli vähän matkan päässä, mutta kuitenkin hän jäi siihen kanssani, ja myös minä sain rauhan omilta kavereiltani. Vähän aikaa keskusteltuamme Mari, oikeammin Marjatta, tarttui käteeni ja sanoi: ”Olipa kiva, kun tulit tähän!” En voinut olla enempää samaa mieltä, sillä hän oli sillä hetkellä kaikkea, mitä nuori mies saattoi kuvitella: herttainen, kaunis ja kiva.

Kerroin Riihimäellä oleskeluni syyn. Kerroin 23-vuotiaan nuoren miehen rehvakkuudella ja itseluottamuksella, että aion kunnanjohtajaksi. Hänestä se oli oikein hyvä ajatus ja meille syntyi sinä iltana yhdessä ollessamme romanssi. Tunsimme molemmat samoin. 

Olimme yhdessä sen kesän, hän vieraili Kainuussa ja minä Hausjärvellä, missä hän asui sisarensa luona. Kesä meni todellakin kolisten ja mietin useasti, että voiko kukaan olla onnellisempi kuin mitä olin silloin. Pääsin yliopistoon ja minulla oli kaunis ja fiksu tyttöystävä.

Kesä vaihtui syksyyn ja kesäromanssi hävisi yhtä äkkiä pois. Olimme kai liian nuoria ja kaiketi tavoitteemme olivat eri suunnilla. Ensimmäisen opiskeluvuoden syksykään ei tuonut juuri iloa, sillä minulla ei opintojen osalta onnistunut juuri mikään ja joulun tullessa olin miltei valmis luovuttamaan. Ainoastaan se, etten olisi jaksanut kantaa epäonnistumisen tuomaa häpeää niskassani, sai minut jatkamaan valitsemallani tiellä ja sitkeyteni ansiosta minusta tuli lopulta kunnanjohtaja, kuten olin toivonutkin.

Sosiaalisen median avulla kohtasimme uudelleen vuonna 2015. Emme aloittaneet suhdetta uudelleen, sillä meillä molemmilla oli jo oma elämä, emmekä luonnollisetkaan halunneet rikkoa kesän 1983 ainutlaatuista lumousta. Mari onnitteli minua vuosi sitten tultuani valituksi Rääkkylään. Tiesin hänen pohjoiskarjalalaisista juuristaan, mutta se oli yllätys, että hänen vanhempansa olivat asuneet 60-luvun alkuvuosina Rääkkylässä.

Mari ei osallistunut eikä siten voittanut rantatyttöskabaa, enkä minä saanut kuvaa, jossa hän olisi ollut alasti ja nätisti, kuten Freeman lauloi. Hänen tyttärensä on sen sijaan perinyt äitinsä geenit ja on saavuttanut menestystä kauneuskilpailuissa. Minullakin on ollut rikas ja hyvä elämä. Olen kiitollinen siitä tsempistä, jonka hän minulle antoi yliopiston pääsykokeita varten. Meille molemmille jäi kesästä 1983 pysyviä hienoja ja ainutkertaisia muistoja.

Esko Rautiainen, Rääkkylän kunnanjohtaja