Sitkeä akka taistelee – Puoliso, hoitaja, kuntouttaja – omaishoitajan pitkä osaamislista
Viinijärveläinen Tuula Hanikka ei unohda hetkeä kesältä 2010, jolloin Liperi oli kirjattu Suomen kuumimmaksi kunnaksi. Aktiivinen puoliso Reijo Hanikka rakensi terassia kesäpaikalla ja ajoi puita pois Outokummusta hankituilta autiotalon mailta. Helle aiheutti rytmihäiriön, jollaisesta mies oli aiemminkin toipunut.
Tarkoitus oli jatkaa hommia, mutta huilailu tuntui paremmalta, ja niin Tuula Hanikka lähti mustikkametsään. Takaisin tultuaan hän löysi miehensä makaamassa kodin lattialta tajuttomana. Aivoinfarkti oli tullut, ja kaikki muuttui.
– En voinut uskoa, että siitä ei selvitä. Enkä älynnyt, miten hirveää kaikki oli. En ole sen jälkeen kuullut Reijon puhetta, ja Reijo niin nautti keskusteluista.
Kuntoutuksen jälkeen puhe ei palautunut eikä liikunta. Oikea puoli on halvaantunut, ja pyörätuoli on kulkuvälineenä. Jonkin verran Reijo Hanikka pystyy kodin lattialla kävelemään kepin kanssa. Hän ei myöskään pysty lukemaan eikä kirjoittamaan.
– En aina tiedä, mitä Reijo ajattelee, mutta ilmeistä koetan päätellä. Joo- ja ei-sanat hän sanoo, mutta välillä ne tarkoittavat juuri päinvastaista, Tuula Hanikka naurahtaa.
Mitkä taidot on osattava?
Kaikkiaan Reijo Hanikka oli sairaalassa viisi kuukautta, joista kolme keskussairaalassa ja kaksi terveyskeskuksen vuodeosastolla. Tuula Hanikka oli kauhuissaan, osaako hoitaa kotiutettavaa miestä.
– Olin aivan päästäni pyörällä, kun muutuin vaimosta hoitajaksi, miten pärjään. Eräs sairaanhoitaja sanoi minulle, että kyllä vaimon pitää miehensä hoitaa. Nytkin joka aamu ahdistaa, miten päivästä selvitään.
Aktiivinen opettajapariskunta oli harrastanut monipuolisesti kulttuuria, kumpikin lauloi kuoroissa, Reijo Hanikka Liperin Mieslaulajissa. Tuula Hanikka jatkoi kirkkokuorossa, mutta pysähdys kulkemiselle omalla autolla tuli pari vuotta puolison sairastumisen jälkeen.
– Näkö huonontui ja sitä seurattiin, mutta sitten tuli poliisilta kirje. Läheinen tuttava oli ilmoittanut viranomaiselle epäilyn näkökyvystäni, ja tarkastuksen jälkeen ajokortti otettiin pois. Pahalta tuntui se, että tämä ihminen ei sanonut minulle toimineensa näin ennen kuin kysyin, harmittelee Tuula Hanikka.
Nyt 75-vuotias Tuula Hanikka ja 77-vuotias Reijo Hanikka asuvat edelleen omakotitalossa ja pärjäävät sinnikkyydellä. Tuula Hanikan vammaisuusaste on 90 prosenttia, Reijo-puolison 80 prosenttia.
– Ollaan kahdestasadasta täydestä yhteensä vain kolmekymmentä prosenttia, Tuula Hanikka virnistää, kun omaa näkökykyä huonontaa verkkokalvorappeuma.
Sitkeä akka taistelee
Avun saaminen luullaan itsestäänselväksi, mutta niin ei kuitenkaan aina ole. Tuula Hanikalla ei välttämättä ole hyvää sanottavaa Siun sotesta, jonka myötä monta asiaa on tiputettu pois.
– Kuntoutus olisi olennaista Reijon toimintakyvylle, lihakset heikkenevät liikkumattomalla hurjaa vauhtia. Minun pitäisi osata ja jaksaa olla fysioterapeutti, kun kuntoutus on laitettu kortille. Vain akuutit tapaukset kuulemma hoidetaan, huokaa Tuula Hanikka, joka on kuluneen kymmenen vuoden aikana menettänyt paljon omaa terveyttään koettaessaan jaksaa.
Välillä Tuula Hanikka painoi reilusti alle 50 kiloa, mikä on pitkälle ihmiselle huono luku. Stressi on syönyt omaishoitajan terveyttä kuin myös taistelu ja tarkka seuraaminen, mitä kaikkea on tiedettävä.
– Vapaapäiviä on kolme päivää kuukaudessa, nyt olen jemmannut niitä keväästä, jotta Reijo voi olla vuorohoidossa viikon, muuten joudumme maksamaan siitä enemmän. Miten käy niille, joilla ei ole tällaista sitkeää akkaa taistelemassa, eihän ne mitään saa? Kukaan ei tule tarjoamaan.
Viranomainen on lähin omainen
Tuula Hanikka on ollut aktiivinen omaishoitaja. Hän on tälläkin hetkellä Joensuun seudun omaishoitajat ry:n hallituksen jäsen, Pohjois-Karjalan AVH-yhdistyksen hallituksen jäsen, vertaisohjaaja ja tukihenkilö sekä Liperin vammaisneuvoston puheenjohtaja.
Järjestöt tekevät vahvaa työtä jäsenistönsä olojen parantamisessa ja asioiden esille tuomisessa, mutta helppoa se ei ole. Kevään kunnallisvaaleissa Tuula Hanikka tavoitteli luottamushenkilöpaikkaa, koska hän on Invalidiliiton esittämällä kannalla vammaisten äänen kuulumisesta päätöksenteossa.
– Taistelemme elinkelpoisuutemme puolesta, mutta esimerkiksi minä näkövammaisena teen paljon työtä tiedon saamiseksi. Liperin kunnan nettisivujen uudistus ei esimerkiksi mennyt ihan nappiin, näkevätkään eivät tunnu sieltä helposti löytävän tietoa, miettii muun muassa robottilukulaitetta apunaan käyttävä Hanikka.
Vammaisneuvosto joutui ottamaan kantaa kunnan velvollisuuteen järjestää kuntalaisille liikuntaa, kun vammaisille ei ollut omaa ryhmää. Esteettömyydestä Tuula Hanikalla olisi monta mielipidettä sanottavana, sillä hyvästäkin suunnittelusta huolimatta käytännön toteutus monesti ontuu.
– Esimerkiksi pyörätuolilla pääsee Ylämyllyn Tokmannille, mutta pääseekö sieltä pois; melkoiset näppivoimat pitää olla.
Omaishoitajuus sinänsä on Tuula Hanikalle tuttua, sillä Loimaalla oma isä toimi aikanaan äidin omaishoitajana yli kymmenen vuotta.
– Sinnikäs hän oli, isä eli yli 100-vuotiaaksi. Kun meillä itsellä ei ole jälkikasvua, niin meidän lähin omaisemme Reijon kanssa on viranomainen.
Vaikka tavoite ikäihmisen asumisesta kotona mahdollisimman pitkään on hyvä, se asettaa myös haasteita. Hanikoilla kummallakin käy avustaja: Reijolla 20 tuntia kuukauden aikana ja Tuula sai lisäyksen 35 tuntiin kuukaudessa. Lisäksi turvapuhelimesta voi hälyttää Mummon Turvan, jos esimerkiksi tarvitaan yöllistä apua.
– Tosin sieltä tulee yksi ihminen paikalle, ja se ei auta, jos Reijo esimerkiksi putoaa sängystä. Ambulanssi piti kerran soittaa, että saatiin mies takaisin vuoteeseen, ei siihen kaksi naista pystynyt.
Tuula Hanikka on säilyttänyt myönteisen elämänasenteensa ja tuumii ihmisen valittavan epäkohdista terveenä enemmän.
– Joka päivänä vanhenemme yhdessä, hän sanoo ja taputtaa hellästi Reijo-puolison kättä.