Pääkirjoitus: Kunnat yrittävät, mutta valtio kampittaa

Suomessa puhutaan paljon alueellisesta elinvoimasta, mutta käytännön päätökset kertovat usein aivan toista tarinaa. Pienten kuntien, kuten Rääkkylän, näkökulmasta kehityssuunta näyttää huolestuttavan selvältä: arjen kannalta keskeiset palvelut siirtyvät yhä kauemmaksi – ja samalla katoavat kuntien
edellytykset säilyä elinvoimaisena.

Tuoreimmat uutiset poliisiasemien mahdollisista lakkautuksista sekä viime vuoden lopun uutiset kuljettajantutkintopalveluiden keskittämisestä ovat tästä jälleen yksi esimerkki.

Vaikka suunnitelmat ovat vielä kesken, suunta on tuttu. Palveluverkkoa “tehostetaan”, yksiköitä keskitetään ja päätöksiä perustellaan tehokkuudella sekä väestökehityksellä. Mutta mitä tämä tarkoittaa niille kunnille, jotka eivät kuulu kasvukeskuksiin?

Rääkkylän kaltaisessa kunnassa arki rakentuu pitkälti lähialueiden varaan. Kun poliisiasema uhkaa kadota naapurikunnasta ja ajokokeet siirtyvät yhä harvempiin paikkoihin, kyse ei ole vain yksittäisistä palveluista. Kyse on arjen toimivuudesta: onko kunnalla enää realistisia mahdollisuuksia houkutella uusia asukkaita tai pitää kiinni nykyisistä, kun palvelu palvelulta siirtyy aina vain kauemmaksi?

On helppo todeta, että digitaaliset palvelut korvaavat fyysistä asiointia. Mutta kaikki ei siirry verkkoon. Ajokoetta ei voi suorittaa etänä, eikä poliisin läsnäoloa korvata verkkopalvelulla silloin, kun apua tarvitaan nopeasti. Pienet kunnat tekevät jatkuvasti työtä elinvoimansa eteen. Ne panostavat asumiseen, yrittäjyyteen, yhteisöllisyyteen ja vetovoimaan. Mutta samaan aikaan valtion päätökset vievät pois
perusedellytyksiä. Kunta voi tehdä paljon, mutta ei kaikkea. Se ei voi yksin päättää poliisiaseman säilymisestä tai valtion palveluverkosta.

Tässä piilee ristiriita, johon pitäisi tarttua vakavasti. Valtion tasolla puhutaan kokonaisturvallisuudesta, kriisinkestävyydestä ja koko maan pitämisestä asuttuna. Samalla kuitenkin karsitaan juuri niitä rakenteita, jotka tekevät näistä tavoitteista mahdollisia myös harvemmin asutuilla alueilla. Erityisen huolestuttavaa on itärajan läheisyys, jossa viranomaisten läsnäolo ei ole vain paikallinen palvelukysymys vaan osa laajempaa turvallisuutta. Haluammeko aidosti pitää koko Suomen elinvoimaisena vai hyväksymmekö hiljaisesti kehityksen, jossa pienet kunnat kuihtuvat palvelu kerrallaan?

Jos vastaus on ensimmäinen, tarvitaan päätöksiä, jotka tunnistavat pienten kuntien todellisuuden – ja turvaavat myös ne palvelut, joihin kunnat itse eivät voi vaikuttaa. Ilman niitä elinvoiman ylläpitäminen on lähes mahdoton tehtävä.

Lue myös:

Jaa:

Facebook