Pääkirjoitus: Kenen vastuulla on lapsen käytös, kun hän astuu koulun ovesta sisään?

Kirjoittaja on Kotiseutu-uutisten päätoimittaja.

Syksyn myötä koulut alkavat ja tuhannet lapset astuvat koulutielle – osa ensi kertaa, osa jo kokeneempina koulutienkulkijoina. Jokainen koulun alku tuo mukanaan suuria odotuksia, toiveita ja haasteita. Mutta samalla on myös hyvä hetki pysähtyä ja kysyä itseltämme vanhempina: teemmekö osamme?

Liian usein kuulee sanottavan, että “koulu kyllä kasvattaa”, “opettajat laittavat rajat” tai että “koulu opettaa lapselle käytöstavat”, samoin kuulee sanottavan myös silloin, kun nuori mies tai nainen astuu armeijan palvelukseen. Tällainen ajattelutapa on paitsi väärin, myös vaarallinen.

Opettajien perustehtävä on opettaa – ei korjata kotona tekemättä jäänyttä kasvatustyötä. Koulun ja opettajien rooli lapsen elämässä on tärkeä, mutta he eivät voi, eikä heidän tarvitse kantaa vastuuta siitä, mikä kuuluu vanhemmille: lapsen kasvatus.

Perusarvot, hyvät käytöstavat, kunnioitus ja lähimmäisestä välittäminen ovat asioita, joiden perustan tulisi syntyä kotona. Lapsi oppii ensisijaisesti esimerkistä – vanhempi tai vanhemmat ovat hänen ensimmäinen ja tärkein esikuvansa. Jos kotona ei opeteta toisen huomioon ottamista, rajojen asettamista tai vastuullisuutta, ei voida olettaa, että nämä taidot syntyvät kuin itsestään koulunpenkillä. Koulu voi tukea, vahvistaa ja täydentää, mutta se ei voi rakentaa tyhjästä lapselle monien vuosien työtä, joka olisi pitänyt tehdä kotona.

Kodilla ja koululla on kummallakin oma tehtävänsä, ja molempien tulee olla lapselle turvallisia paikkoja. Koti on paikka, jossa opetellaan arkea, empatiaa ja sympatiaa. Koulu taas on paikka, jossa opitaan ja kasvetaan kehittymään yhteisön jäseninä. Nämä eivät sulje toisiaan pois – päinvastoin. Kun kotona annetaan hyvä kasvualusta, ja ne perusarvot, koulussa on helpompi oppia omana vahvana itsenään.

Kodissa tapahtuva kasvatus on myös parasta mahdollista ennaltaehkäisyä koulukiusaamista vastaan. Lapsi, jolle on kotona opetettu toisen kunnioittamista, ei ole ensimmäisenä syrjimässä, satuttamassa tai sulkemassa toista ulkopuolelle. Ja kun rajat on opetettu rakkauden kautta, lapsi ymmärtää, ettei kaikki ole sallittua, eikä kaikkea tarvitse saada – ei edes silloin, kun suututtaa tai turhauttaa. Rajat ovat rakkautta. Ne luovat turvaa ja opettavat lapselle vastuuta – myös omista teoistaan.

Tänä päivänä yhteiskunnasta ovat auktoriteetit valitettavasti kadonneet pala kerrallaan. Ennen jopa postimiestä kunnioitettiin – ei siksi, että hänellä oli valta, vaan siksi, että hänellä oli merkitys. Tätä merkitystä ei enää nykyään usein nähdä. Samoin on ollut valitettavasti opettajien kohdalla, kun olemme antaneet opettajien auktoriteetin murentua, koska emme ole pitäneet sitä yllä kodeissamme. Ja tällä auktoriteetillä en tarkoita “karttakeppiaikaa”, vaan aikaa, jolloin osasimme käyttäytyä – niin kotona kuin muuallakin yhteiskunnassa. 

Nyt, kun kodeista vieritetään kasvatusvastuuta yhä enemmän koulujen suuntaan, myös opettajan auktoriteetti horjuu, koska opettajat joutuvat opetustyönsä ohessa tekemään työtä, joka olisi kuulunut vanhemmille – kasvattamaan. Tässä pelissä häviäjänä on lopulta lapsi – ei opettaja, ei vanhempi, vaan juuri se pieni ihminen, jonka tulevaisuutta olemme yhdessä rakentamassa.

Pidetään siis huolta omistamme – ja eritoten myös toisistamme. Lapsen matka koulutiellä täytyy olla suuri iloinen seikkailu, ja me aikuiset olemme sen tärkeimpiä tukijoita. Tehdään kaikkemme, että tämä matka olisi mahdollisimman hyvä ja turvallinen. Meidän tehtävämme vanhempina on varmistaa, että koulun ovesta astuu sisään lapsi, joka on saanut kotoaan selkärangan – arvot, jotka kunnioittavat myös toista sekä myös rajat ja rakkauden.

Jaa:

Facebook