Nuutuneetkin ruusut ovat kauniita

Anna Lauttajärvi-Pietarinen.

KOLUMNI ”Hyvinhän kaikki näytti menevän, kunnes se jäi yhtäkkiä sairauslomalle. Mitähän sille oikein tapahtui?” Työkaverit saattavat pohtia. Miltä uupunut mahtaa näyttää? Näkyykö uupumus päälle päin? Ajattelen, että uupumus hiipii salakavalasti ja voi kaataa suorilta jaloilta. Selviytymismoodi päällä kukaan ei huomaa mitään, ei uupunut itsekään. Uupumus ottaa valtaa huomaamatta, kunnes raja tulee vastaan. Kaikilla tuo raja on yksilöllinen ja uupumisen kokemus hyvin subjektiivinen.

Uupumus voi tuntua selittämättömältä pahalta ololta ja ahdistukselta. Paino rintakehän päällä kasvaa ja kasvaa. Ahdistus voi tuntua niin raskaalta, ettei voi saada unta. Unettomuus heikentää oloa entisestään, tunteet tuntuvat enemmän tai ei tunne mitään, mieli synkkenee, ajatus sakkaa ja muisti pätkii. Kalenteri on tyhjennettävä. On aika pysähtyä.

Mieli ry:n-sivustolla kuvaillaan työuupumusta näin: ” Pitkäaikainen ylikuormitus, joko liiallisena työmääränä tai työn tavoitteiden ja organisoinnin epäselvyytenä voi johtaa työuupumukseen.” Jäin miettimään on mikä omien sisäisten tavoitteiden ja vaatimusten rooli työuupumuksessa? Olenko se, joka minun mielikuvissani pitäisi olla? Minkälaisena riitän?

Mielen sopukoissa voi asustaa ankeuttaja ja vaatija. Narisija, joka ei ole koskaan tyytyväinen mihinkään. Mikään ei riitä, mikään ei ole tarpeeksi hyvin tai oikein. Itseasiassa ankeuttajan maailmassa kaikki on oikein tai väärin. Maailma on joko-tai, mustavalkoinen ja ankean harmaa. Ankeuttajan ääni voi olla ahdistava, pelottava, määräilevä ja syyllistävä. Ankeuttaja käskee hävetä itseäni ja nauraa saavutuksilleni. Ankeuttajan maailma on kapea ja ahdas. Siellä ei ole tilaa hengittää, ei lupaa olla.

Tuollaista ankeuttajaa kuunnellessa suoritustason pitää olla briljanttia. Virheille, epäonnistumisille ja keskeneräisyydelle ei ole tilaa. Ankeuttajan vastakohta on erinomaisuus, täydellisyys ja virheettömyys. On jaksettava, on kestettävä, on suoritettava. On pakko!

Onko pakko? Onko noita ääniä kuunneltava? Mitä, jos sanoittaisi sisäisiä vaativia ääniä jollekin, jolla on kuulevat korvat ja lämmin sydän? Mitä tapahtuu, kun yksin kannettu muuttuu yhdessä jaetuksi? 

Miltä tuntuisi kuulla, että sinun on lupa olla uupunut? Sinun ei tarvitse suorittaa, selviytyä ja jaksaa. Saat pysähtyä. Riität vaikket tekisi mitään, vaikket olisi tehokas, vaikka vain olisit. Maailma voi olla sekä-että, mutta toipuminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, armoa ja rakkautta. Nuutuneetkin ruusut ovat kauniita – ne tarvitsevat vain vähän vettä ja paljon rakkautta. Mitä kaikkia sanoja uupunut kaipaisikaan?

Anna Lauttajärvi-Pietarinen

kirjoittaja on ylämyllyläinen voimavarakeskeisen työnohjauksen opiskelija

Jaa:

Facebook