Pirkanmaalaisen mietteitä leipäpitäjässä

KOLUMNI Ajatukseni olivat pyörineet viime aikoina akseleilla ”myönteisyys – valittaminen” ja ”positiivisuus – negatiivisuus”. Mielessä pyöri muutamiakin otsikoita tälle kirjoitukselle: ”Onko lasisi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi” tai ”Koirankakasta, huonoista auraajista ja muista päiväni pilaamaan tulleista asioista”. Koiralenkillä vastaani tuli nainen, joka kehui, että onpas ihana ilma tänään ja aika hyvä valinta oli kumisaappaat tänne loskasäähän.

Aivan, eikö täällä olekaan kaikki mielensä pahoittajat liikkeellä! Myönteisyys ja positiivisuus vei ajatuksissani voiton. 

Helmikuisena päivänä 12 vuotta sitten perheemme asettui Jyrinkylään muuttolaatikoiden keskelle. Muutto kauas omilta kotiseuduiltani herätti kaipuuta ja ikävöintiä, mutta päällimmäisenä oli into uudesta alusta. Heti ensimmäisellä vierailulla leikkipuistoon sekä minä että tuolloin 1- ja 2-vuotiaat poikamme saimme ensimmäiset ystävämme. Vuosien varrella ystäviä on siunaantunut eri ympyröistä. 

Täällä on ollut helppo tutustua ihmisiin ja erityisen onnellisesti on käynyt naapureiden suhteen. Muistan, miten joskus makasin kipeänä sohvalla ja naapuri pölähti yllättäen sisälle: ”Piti tulla kahtommaan, että mikä on kun ei sinnuu ole näkyny.” Naapurit ovat aina olleet valmiina auttamaan asiassa jos toisessa, pyyteettä ja vastikkeetta. 

Päällimmäisenä on nyt siis kiitollisuus Liperissä eletyistä vuosista. Tampereen seurun aksentti on vaihtunut itäsuomalaisempaan nuottiin. Olen saanut kokea iloa, lämpöä, läheisyyttä ja välittömyyttä. Olen saanut kylpeä lupsakkuudessa, hersyvässä murteessa ja naurussa. Kiitollisuus tuntuu erityisen vahvana, sillä aina kohtaamiset eivät todellakaan ole olleet lupsakoita – elämä tuo ”sekä että” -muodossaan kaikenlaista vastaan. Kiitollisuuteni nousee myös siitä, että pienet ystävälliset teot ja kohtaamiset peittävät alleen suuremmatkin ikävyydet.

Anna Lauttajärvi-Pietarinen