Kaksi suurta, Loiri ja otso

KOLUMNI Viime viikolla suomalaiset menettivät koko kansan taiteilijan, kun Vesa-Matti Loiri menehtyi vaikeiden sairauksien kouriin. Meillä jokaisella on täällä oma aikansa, joka on vain hyväksyttävä, mutta Loirin siirtyminen toisille areenoille kieltämättä kolautti jonkin verran.

Noin kuusikymmentä vuotisen uransa aikana hän loi viihdettä useille sukupolville ja monet kasvoivatkin lapsesta aikuiseksi hänen elokuviensa parissa.

Uuno muuttaa maalle -elokuvan vhs-tallennetta tuli lapsuudessa pyöriteltyä niin tiheään, että videokasetin magneettinauha joutui venymään äärimmilleen, napsahtaen välillä poikkikin. Kyseisessä elokuvassa on uunomaista hehkua parhaimmillaan ryyditettynä monitoimimies Spede Pasasen näppärillä keksinnöillä. Jos joku on hyvän mielen elokuva, niin se on tuo. Loirin pallotaituruudet ja innostus runoihin on myös saatu ynnättyä samaan rainaan. On vain todettava, että oli hän monipuolinen kaveri.

Loiri oli tunnetusti suuri Lapin ystävä. Hän haki pohjoisen mökiltään rauhaa ja inspiraatiota elämälleen sekä uralleen. Ainakin iltapäivälehtien mukaan hän sai myös tietynlaisessa rauhassa valmistautua tulevaan ja jättää hyvästejä läheisilleen sekä työtovereilleen. Loirilla oli myös oma keskusteluohjelma, jossa hän kutsui ystäviään Lapin erämaille keskustelemaan maailmanmenosta. Jossain haastattelussa Loiri oli luonnehtinut ohjelmaa pieneksi perinnöksi, jonka hän jättää.

Myös toiset erämaan asukit ovat olleet ainakin täällä Itä-Suomessa otsikoissa, karhut nimittäin. Monin paikoin odotettu karhunmetsästyskausi on tällä hetkellä jäissä, eikä sen sulatteluajankohdasta ole vielä tarkempaa tietoa. Saa nähdä tuleeko karhukeitosta yhtä sakeaa kuin susisoppa oli parhaimmillaan. Puolensa ja puolensa, tuon sopan hämmennykseen kannattaa varata tuhti lusikka.

Tapasin Loirin kerran. Olin Helsinki-Vantaalla turvatarkastuksessa töissä liki parikymmentä vuotta sitten, kun tämä nuoruuden aikani kulttihenkilö tuli portille. Nuorruin ja pienenin hetkessä ja samalla toivoin, ettei portti hälyttäisi. Hän oli silloin karhun kokoinen eikä ollut kovinkaan hyvävointisen oloinen. Portti piippasi ja käsintarkastus oli tehtävä. Pakko myöntää, että silloin tunsin sääliä suurta miestä kohtaan, koska en olisi halunnut pitkittää hänen matkaansa. Tein tarkastuksen, ei löytynyt mitään, nyökkäys ja eteenpäin.