Tuhat ja yksi tarpeetonta tavaraa

KOLUMNI Paras kai tunnustaa pahat tekonsa heti alkuun. Olen sortunut harkitsemattomiin hankintoihin. Kerran, kahdesti ja sen sata kertaa. Ruokakaupassa olen poiminut ostoskoriini terveelliseksi väitettyä vihreää teetä, vaikken pidä sen mausta ja tiedän, että litku jää juomatta.

Vaateputiikista olen haalinut matkaani aivan-ihanan-mekon, joka odottaa yhä päivää, jolloin tuntuu sopivalta sonnustautua siihen. Saa mitä todennäköisemmin vartoa vielä hyvän aikaa. Olen ostanut auton koeajamatta sitä. Kiesin, jonka kanssa tiemme erkanivat moottorivian tehtyä kohtuuttoman kolon kukkarooni.

Aivan erityisen holtittomasti käyttäydyn kuitenkin kirppareilla. Erään kerran valutin tuskanhikeä raahatessani mukaani syntisen painavaa ompelukonetta, joka on hieno kuin mikä. Vanha ja musta, kuulemani mukaan ihan toimivakin. En ole testannut – Husqvarnan toimenkuvaksi kun on muodostunut kerätä pölyä ylleen kirjahyllyssä.

Varastontäyttäjän rooli on puolestaan langennut valikoimalle tauluja. On liitutauluja, prameita kehyksiä ja pari värikästä maalausta. Ne taistelevat elintilastaan muovipusseihin käärittyjen mattojen ja kukkaruukkukokoelman kanssa. Enkä todella tiedä, mihin olen kaikkea tätä tavaraa kuvitellut tarvitsevani. Silti muistan elävästi sen hetken, kun kannoin kirpparilta vaaleanvihreän, mauttomasti kukkakuvioidun ja käyttötarkoitukseltaan epäselvän pikkupöydän tyytyväinen hymy kasvoillani. Mikä löytö! ”Mitä *** romua sie olet taas tänne kantanut”, oli puolestaan teinin kommentti asiasta, kun palautteesta siivoaa kirosanat pois.

Tosiaan, harkitsemattomia hankintoja. Erityisen paheksuttavia aikana, jolloin maailman sanotaan hukkuvan kulutushysterian kurimukseen ja merten mikromuoviin. Tilannetta tuskin kohentaa se, että olen viime aikoina vältellyt systemaattisesti vaatekauppoja ja nettikirppareita, pitänyt itseni loitommalla houkutuksista. Romua on jo nyt nurkissa suorastaan hävettäviä määriä.

Eikä tässä varsinaisesti auta edes vanhempiaan syyttää. Heitä, jotka muuttopuuhissaan muistuttavat, että alakoulun aikaiset oppikirjani ovat edelleen tallessa, samoin kuin valtava vihkovalikoima slämäreistä uskonnon tunneilla raapustettuihin muistiinpanoihin. Heitä, jotka kysyvät, tarvitsenko kenties korurasiaa, jonka lasipinnalla joutsenet liikuskelivat klassisen musiikin tahtiin joskus 90-luvulla. Samanmoisia hamstereita suku täynnänsä. Tuskin tässä kohtaa edes tarvitsee ottaa puheeksi astiastoa, joka vanhemmillani on alkuperäisessä pakkauksessaan – on ollut jo parikymmentä vuotta.

Herääkin kysymys, mikä tavarassa ja sen hankkimisessa oikein viehättää? Ja ennen kaikkea, mitä pahaa mahtaa tapahtua, jos niinkin naurettavasta tavasta pyristelee irti? Jätin nimittäin vastikään kirpparille aivan ihanan kirjapinon. Kokoelman ajan patinoimia pikku kirjasia, jotka käsittelivät… no, en edes tiedä, mitä.
Hanna-Leena Kunttu
Kirjoittaja on Kotiseutu-uutisten entinen toimittaja,
joka viettää vapaa-aikaansa Liperissä