Sopivasti minä

KOLUMNI Tai sopivasti sinä, jokainen. Otsikko on mukailtu Leevi and the Leavingsin laulusta Sopivasti lihava. Asia on pyörinyt mielessäni voimallisesti loppukesän aikana, kun lehdessämme on ollut artikkeleita kiusaamisesta, erityisryhmien kohtelusta ja yleensä ihmisyydestä.

Itse olen kiitollinen, että olen elämän korkeakoulussa koko ajan enemmän oppinut antamaan toisille rauhan olla. Siis nimenomaan olla, mitä he ovat. En mielelläni esimerkiksi seuraa tilaisuuksia tai kilpailuja, joissa ihmistä määritellään ulkonäön perusteella tai muilla persoonallisilla kriteereillä.

Siteeraan taas iskelmää: ”Mä oon, mikä oon, mä en muutu tästä, ja siksi iloitsen elämästä” lauloi Tamara Lund vuonna 1963 Suomen euroviisukarsinnoissa. Hän ei päässyt Lontooseen Suomea edustamaan, koska laulua ja Lundin esiintymistä oli Suomen oma raati kuulemma pitänyt liian rohkeamielisenä! Myöhemmin tämäkin laulu on tarttunut monen korvaan soimaan ja jopa elämänohjeeksi: omana itsenään pitää iloita elämästä.

Ihanteellista olisi osata ottaa toiset huomioon vahingoittamatta heitä, vaikka väärinkäytöksiin voi esimerkiksi ammatin puolesta joutua puuttumaan. Epäolennaisuuksien osoittelijoita emme kuitenkaan tarvitse. Sydäntä kourii, kun ajattelen kaikkia pieniä ja suuria koululaisia, jotka joutuvat pelkäämään, mistä tänään kiusataan. Eräs jututettava totesi joskus, että ei pysty aikuisenakaan ääneen sanomaan, mistä häntä röykytettiin lapsena. Sanattomaksi vetää.

Loistavan hauska haastatteluhetki oli muutama viikko sitten psykologian tohtori Paavo Kerkkäsen kanssa, joka nauraa monille asioille, useimmiten omille koomisille sattumuksilleen. Huumorintutkijana hän korostaa hienovaraisuutta toisia kohtaan, sillä vitsailussakin on rajansa. Omasta suusta livahtavia sammakoita voi rajoittaa miettimällä, onko aihetta huomauttaa toisen puheliaisuudesta, hiljaisuudesta tai ronskisti roiskimasta elämästä edes leikillään.

Peiliin katsoessa saa muistaa, että riittää itselleen sennäköisenä ja -tapaisena kuin on. Mutta voi itku, tässä puserossa maha pömpöttää, eteisen valo paljastaa kaikki rypyt ja kova puheääneni kuuluu jo lähtiessä ulos asti! Nii-in, olinko unohtaa, että mä oon, mikä oon?
Sirpa Naumanen