Töitä ja taaperoita

Olin kotona ensimmäisen lapsemme kanssa, kunnes tämä oli puolitoistavuotias. Töihin paluu sujui yllättävän kivuttomasti, vaikka tuntuikin oudolta tunkea haarukkaa vain omaan suuhunsa lounastauolla ja laittaa ovi kiinni vessaan mennessään. Kollegoiden kanssa en alkuun osannut kahvitauoilla avata keskustelua suurin piirtein muusta kuin välikausivaatteiden hankintaongelmista. (Ennen lapsia luulin, että Suomessa on vain neljä vuodenaikaa. Oman lisänsä tuo kuitenkin välikausi, joka vaikuttaa merkittävästi lapsen vaatetukseen. Käytännössä tämä tarkoittaa ajanjaksoa keväällä ja syksyllä, jolloin päivästä riippuen lapsella on joko liian kuuma tai liian kylmä. Niistä erikseen ostetuista välikausihaalareista, -pipoista, hanskoista ja -kengistä sekä kerrospukeutumisesta huolimatta.)

Viime syksynä siivosin työhuonetta ennen töihin paluuta toiselta äitiyslomaltani. Työpöydän laatikosta vastaani tuli yksityiskohtainen kirje esikoisen vauva-ajalta, jolloin lapsi oli jäämässä kotihoitoon isänsä kanssa. Viiden sivun listaan oli merkitty huolella nukkumaanmeno- ja ruoka-ajat, ruokamäärät, vaatetus eri säätilojen varalle, lempilelut, ehdottoman tärkeät unikaverit sekä vaipanvaihtovälin minimikesto. Listan luettuani totesin, että melko samalta näyttävät tämän toisenkin jälkeläisen mieltymykset ja ominaisuudet sekä niin kutsuttu päivärytmi. Tällä kertaa ohjeita ei kuitenkaan tarvinnut antaa, sillä kokemus on osoittanut, että mieheni hoitaa lapsiamme ihan yhtä hyvin ellei jopa paremmin kuin minä itse.

Vuorokaudessa on vain 24 tuntia, ja sen pitäisi riittää töihin ja kotitöihin, kahden lapsen kanssa olemiseen ja joskus jopa nukkumiseen. Jotta pyykkivuoret pienenevät säännöllisesti, jääkaapissa on ruokaa ja lasten neuvolakäynnit ynnä muut tulevat hoidettua, tarvitaan rutiineja ja aikataulutusta, niin tylsältä kuin se joskus kuulostaakin. Jonkun kerran esikoisen päivähoitolaukkuun on päätynyt väärää tavaraa, kuten labraan vietäviä virtsanäyteputkia, ja joskus taas työkassini lokeroista pursuaa vaippoja ja pikkuautoja, mutta noin pääsääntöisesti arki rullaa suhteellisen sujuvasti.

Keskeisenä syynä pikkulapsivaiheen sujuvuuteen on kotona opintovapaalla oleva puoliso. Tenttikirjojen kahlaamisen ohessa hänellä on päävastuu muksujen hoidosta. Iskä on tällä hetkellä meillä se, joka tietää, missä ovat Ryhmä Hau -kalsarit, pyöräilykypärä tai d-vitamiinitipat. Vaikka tiedän osallistuvani lastemme hoitoon tasapuolisesti vanhempana, jotkut arkaistiset sukupuoliroolit kummittelevat kuitenkin taustalla. Tunnen syyllisyyttä ellen osaa vastata kysymyksiin kuten ”Onko muskarissa ensi viikolla lelupäivä?” tai ”Milloin nuorimmainen sanoi veljensä nimen ensimmäisen kerran?”. Onneksi sentään välikausivaatteiden hankinta on edelleen minun vastuullani. Jostain syystä työssäkäyvälle äidille on tärkeää päästä päättämään lastensa suhteen vaikka sitten edes siitä kurahousujen väristä.

Jaa:

Facebook