Eilen oli kiirastorstai. En päivittänyt karanteeniuutisia. Tuli postiakin sylillinen. Sitä tutkiessa meni iltapäivä. Tuli mieleen, että voisiko virus pysyä elossa postin mukana? Eikös niitä käsittele monetkin kädet?

Tulin hirveän iloiseksi puhelinsoitosta, joka tuli Tuusulasta. Jarmo Ratinen sieltä soitteli, kertoi omia kuulumisiaan.

Puhdas hanki kimaltelee tuhansin tähdin ja enteilee kaunista päivää. Tuntuu, ettei eilinen lumisade, eikä koronauutiset olleetkaan totta ja sekin paniikin poikanen, joka näyttäytyi eilen jo useammassa tuttavassa, onkin vain pahaa unta.

Nyt alkaa tulla koronaa jo silmistä ja korvista. Tulee tv:stä ja loput luen puhelimesta  tai netistä.

En millään jaksanut nukkua kellon  ympäri, vaikka kaikkeni yritin. Näin painajaisia ja henkilöitä, joita en ollut nähnyt vuosikausiin.

Karanteenin toinen viikko käynnistyi.

Laittelin tuossa vähän lounasta  itselleni. Samalla ajattelin lapsuusajan ruokia – mitä äiti laittoi silloin ennen, kun ei kaupassa käyty joka päivä, eikä valmista ruokaa ollut tarjolla, ainakaan hyllyssä.

Jos ei ole vielä tartuntaa, niin ainakin on koronaa, että korvista pullistuu jo kuulolaitteet ulkopuolelle.

Hitaasti lähtivät ajatukset liikkeelle tänä aamuna. Huoletti kone ja karanteenin osuus minun kohdallani. Mietin pitäisikö laittaa kyltti oveen, että tässä luukussa istuu vakava vaara, kahdeksankymppinen mummo, joka on metrinkin päästä katsottuna vaarallinen. Hän on oikein koronapommi, että varokaa ihmiset.