Museoissa muistot menneestä palaavat mieleen

Paloaukean sotamuseo on auki neljänä kesäsunnuntaina.

KESÄLEHTI Toimittajat piipahtivat paikallisissa museoissa etsien katseellaan tuttuja tavaroita omien muistojensa syövereistä. Ja niitähän löytyi.

Arvaatko, minkä tekstin kukakin toimittajistamme on kirjoittanut?

Liperin maaseutumuseo Tähkästä löytyy pienen kiertelyn jälkeen tuttuja esineitä myös nuoremman sukupolven edustajalle. Punavalkoinen peltipurkki pistää silmään ensimmäisenä, sillä samanlainen löytyy suvun kesämökiltä Rääkkylästä. Itse en ole ikinä ollut kahvin suurin ystävä, mutta pelkkä purkki tuo mieleen lapsuuden hämärät mökkiaamut takkatulen äärellä. Meillä lapsilla kupissa taisi useimmiten olla kahvin sijasta laimennettua mehua tai kylmää maitokaakaota.

Seuraava tuttu kapistus Tähkä-hallissa on puinen putkiradio, millainen istuu yhä lapsuudenkodissani kaapin päällä pölyä keräämässä. En ole tainnut koskaan kuulla laitteesta pihaustakaan, eikä tämäkään yksilö sano mitään.

Penttilän museoalueelta löytyy kiertelyn jälkeen lopulta myös kolmas muistoja herättävä esine, nimittäin vanhan ajan puinen potta. En ainakaan muista, että olisin istunut ihan vastaavalla itse, mutta valokuva-albumien perusteella muoviset seuraajat tulivat parikymmentä vuotta sitten tutuksi. Potta joka tapauksessa kuljettaa jälleen mökille ja tällä kertaa ulkohuussiin. Ei niin mieluisa muisto tämä.

Astuessa sisälle Paloaukean sotamuseoon, entinen Hyvinvoinnin päämaja, huomaa, että edellisvuoteen verrattuna siellä puhallellut muutoksia tuulia. Museoesineet on nyt järjestelty helposti lähestyttävämpään muotoon ja heti alussa vastaan tulee muun muassa työpöytä, jota on sommiteltu marsalkka Mannerheimin 

Yksittäisiä sotavaruste-esineitä museosta löytyy tukuittain. Osa esineistä on sitä ikäluokkaa, että muistoja niistä heräilee ehkä enemmän minua edeltävälle sukupolvelle. Mutta pienen kierroksen jälkeen silmiin osu eräs tuttu kantine. Vaikka aikaa kyseisen välineen raahamisesta on kulunut reilu pari vuosikymmentä, niin selässä muisto on tuore. Satulareppu M28. 

Toki museon reppu ei taida olla ihan samaa vuosimallia, mutta perinne on sama. Reppu metallikehikkoineen ja nahkahihnoineen oli välillä mukava kannettava. Mutta kilometrien lisääntyessä ja hihnojen löystyessä pöpelikön keskellä hankaluus oli läsnä, sitä alkoi hyvin taajaan tiirailemaan mahdollista kätköpaikkaa. Paljon siihen sai tavaraa tungettua, mutta jos tasapaino oli tiessään, oli sen kantaminen suurta tuskaa. 

Ihan kaikkia muistoja se aikakaan ei kultaa.

Rääkkylässä Salokylällä sijaitsevassa Leikkimuseo Kotistassa voi herätellä muistojaan leikkikalujen parissa. Museosta löytyy leikkivälineitä peräti 1800-luvulta alkaen, joten tuttuja esineitä on varmasti esillä useammallekin sukupolvelle.

Huomioni kiinnittyy erääseen muoviseen ajopeliin. Kyseinen leikkikalu ei kuulunut omiin leluvalikoimiini, mutta se herättää hyvin paljon muistoja. Muovinen oranssi Volvo on nimittäin juuri samanlainen, jonka aikuisten versiolla suuntasimme ukkini kanssa Ruotsiin 1980-luvun puolivälissä. Kyseinen reissu oli palkkamatka osallistumisesta kesän heinätöihin, joita teimme muun muassa Rääkkylässä.

Automatka tehtiin Naantalin satamaan, ukilleni tyypillisesti, hyvin vauhdikkaasti. Laivan taxfree-kauppa tuntui isolta, jossa oli pienen pojan mielestä karkkeja maailman eniten, ja tuoksu – tai pikemminkin haju – kohtuullisen voimakas. Ihan kaikkia yksityiskohtia sitä ei muista, mutta muutamat jutut naurattavat edelleen.

Ruotsin puolella jossakin pienessä kioskimaisessa kaupassa ukkini yritti asioida puhtaasti suomen kieltä käyttäen, no mitäänhän sitä ei tahtonut tulla, koska vastapuoli solkkasi ruotsiksi. Lopulta hän ärräpäiden saattelemana saapui autolle, käsissään yksi pieni näkkäripaketti.

– Nyt lähdetään -piip- täältä, kun eivät selvää suomea ymmärrä, ukkini tokaisi hikisenä.

Vuosi 1985 oli minulle käänteen tekevä vuosi mitä tulee auton omistamiseen. Opiskelijana erityistä tarvetta omalle autolle ei ollut. Pääsin kuitenkin kyseisenä vuonna Paiholan sairaalaan kesätöihin. Matkaa kolmivuorotöihin kertyi yhteen sivuun parikymmentä kilometriä, joten auton tarve oli ilmeinen.

Siihen aikaan ei nettiä selailtu. Lehti-ilmoituksia lukemaan ja tuttavilta vain kyselemään. Sopiva menopeli löytyi Solan koululta Polvijärveltä. Vihreä paholainen eli Fiat 127 70-luvun puolelta lähti uuteen kotiin 800 markalla. Euroissa voitaisiin puhua vaikka 500 euron kesäautosta.

Vastaava peli löytyy Ylämyllyn Vanhat Autot museosta. Keijo Hirvonen kertoo, että auto jäi heille omistajalta, joka maalautti sen ensin ja luovutti käytön jälkeen museolle.

– Tämä on vuodelta 1973. Moottorin tilavuus on 0,9 litraa ja pirteitä hevosvoimia on 45. Fiatit tekivät aikoinaan hyvin kauppansa. Ne olivat kohtuuhintaisina ihan yhtä hyviä autoja kuin muutkin. Tekniikka toimi ja korjaaminen oli yksinkertaista, Hirvonen muistelee.

Oma autoni oli myös sattumalta vihreä. Siihenkin vetäistiin kesän lopulla metallivihreä pinta päälle. Joku voisi puhua tämän ensimmäisen jälkeen lähes pakkomielteestä, koska minulla oli Fiat 127 -malleja lopulta viisi tai kuusi.

Viimeinen oli aivan huippu. Se oli valkoinen erikoismalli, jossa oli muhkean topatut kangaspenkit ja muovinen korisarja ympäriinsä. Koneesta irtosi varmaan 70-80 hevoshummaa.

Fiateilla ajettiin hurjia opiskelu- ja urheilureissuja ympäri Suomea. Kerrankin lähdettiin viidellä hengellä Helsinkiä kohti, josta oli tarkoitus lähteä ulkomaan opintoreissulle. Onneksi lähdettiin ennakoivasti matkaan, koska auto sammui sadan kilometrin välein – pieni tauko ja eteenpäin jatkettiin täydellä höyryllä.

Jos joku väittää, että italialaisilla autoilla ei ole luonnetta ja sydäntä, niin on väärässä. Minulla tuohon tunteen paloon sekoittui lievä käytännöllisyys. Fiat 127 olivat halpoja ostaa ja edullisia korjata. Varsinkin kun isä oli autoalan ammattilainen.

Fiat-intohimoni sai onnellisen lopun, kun minulla oli vielä pari Fiat Unoa. Sen jälkeen minulla on ollut vain Mersuja ja Bemareita – älkää kysykö miksi!

Jaa:

Facebook