Helvetin hyvä huono näytelmä

Roukalahden kesäteatterin Emmauksen tiellä -esityksen jälkeen olin poistumassa parkkipaikalle, kun tutut liikenteenohjaajat kysyivät pilke silmäkulmassa, että oliko se näytelmä nyt huono? Vastasin sekunnin sadasosan mietittyäni.

– Se oli helvetin hyvä huono näytelmä, tuumasin suu messingillä.

Tuo huono näytelmä sana kaipaa sellaisen selityksen, että Emmauksen tiellä -näytelmä kertoo samalla tarinaa kotikyläänsä kahdenkymmenen vuoden jälkeen palaavasta Raunosta ja näytelmän teosta sinänsä. Kuvio on sama myös Markku Pölösen vuonna 2001 ohjaamassa elokuvassa.

Näyttelijät haukkuivat näytellessä Roukalahden esityksen ohjaajan Hannu Virolaisen ja mollasivat siinä sivussa itseään ja omaa osaamistaan sekä tietysti totesivat, että tuskinpa teitä näin huono esitys kiinnostaa.

Muistan, että Pölösen elokuva, kuten kaikki hänen ohjauksensa, oli todella mieleenpainuva katselukokemus. Enkä taida olla ainoa saman mielipiteen omaava pohjoiskarjalainen. Siksipä voisi ajatella, että Virolaisella ja Roukalahden ryhmällä oli ainakin aavistuksen paineita. Onko heidän versionsa yhtä riiviömäisen ja rienaavan hauska kuin se Pölösen ohjaus?

Vastaus on harvinaisen selvä – kyllä se on. Jos joku empii vielä ja ajattelee, että Roukalahden poppoo on kadottanut teräänsä sitten ensimmäisen Luokkakokous-näytelmän jälkeen, niin hui hai. Nyt kannattaa mennä nauttimaan yhdeksänjäsenisen ryhmän hauskasta ja aina ajankohtaisesta ”maalaiskomediasta”.

Vaikka mainostekstissä varoitellaankin räväkästä otteesta ja kiroilusta, niin kyllä varsinkin tuo …kele-sana irrotti nasevasti käytettynä monet naurunpuuskat katsomossa. Samaa voi sanoa miesten ja naisten anatomiaan liittyvistä sutkautuksista. Saahan niistä joku suuttuakin, mutta mietteet ja sanat istuivat mutkattomasti osaksi juonta.

Luontevia roolisuorituksia

Emmauksessa oli tällä kertaa mukana vanhoja ja myös uusia kasvoja, jotka istuivat mukiin menevästi osaksi ryhmää. Heikki Sormunen oli mies paikallaan kuvaamaan kettumaista ja kyynistäkin vierailijaa. Hänen isänsä, äitinsä ja mummonsa rooleissa tyylittelivät Martti Karvinen, Anne Wagner ja Marja Leppänen.

Musiikista vastannut Timo Kettunen ja hänen bändinsä veivät mukavasti tunnelmaa eteenpäin. Varsinkin loppukappaleena soitettu ja laulettu Olen suomalainen istui hyvin teemaan.

Energistä ja surullista hahmoa esittänyt Harri Hiltunen ja kiroileva Juha Ilmakari olivat tomeria alusta loppuun saakka. Johanna Kuikka tyylitteli hienosti Helsingin hempukan slangia, mutta varsinainen yllätys oli ensikertalainen Satu Toivanen. Hän oli lavalla kuin kotonaan.

Ei muuten ollut ensimmäinen kerta, kun piti lähes vartin verran odotella niin sanotusti juonen puhkeamista kukkaansa. Kun vauhtiin päästiin, niin sitten mentiin tunteella ja rytinällä loppuun saakka.