Kauniit jäähyväiset

KOLUMNI Olemme täällä vain käymässä, kukin vuorollamme, sukupolvi toisensa perään. Jos maailmankirjat ovat järjestyksessä, saamme hyvästellä ja haudata omat vanhempamme. Yksi lähtee yllättäen yöhön, toinen tietäen tulevasta. Minä olen tiennyt jo pidempään, että äitini maallinen matka on tulossa päätökseensä. Viikko sitten sain lähettää hänet matkaan niin kauniisti kuin vain voisin itsekin toivoa saavani lähteä.

Koska äitini valtasi usein pelko uusien ja jännittävien asioiden äärellä, tiesin minulla olevan tärkeä tehtävä hälventää tuota pelkoa viimeiseen asti olemalla läsnä ympäri vuorokauden saattohoidon ajan. Sokean äitini hyvä kuuloaisti toimi luultavasti lähes viimeisiin hetkiin saakka.

Kiitollisena otin vastaan sängyn, joka minulle tuotiin äidin huoneeseen Konttilanhovissa. Sain istua, seistä, tanssia ja laulaa äidin kanssa hänen viimeiset päivänsä. Välillä soitettiin Petri Laaksosen levyä, toisinaan äidin ikivanhalta c-kasetilta Elvistä. Kun ilta hämärtyi, nukahdimme käsi kädessä.

Saattohoito on ennen kaikkea sitä, että toinen tuntee olonsa mahdollisimman turvalliseksi ja kivuttomaksi. Annetaan sopivia roppeja, kostutetaan ja öljytään suuta, vaihdetaan asentoa ja opitaan tunnistamaan, milloin on kylmä ja milloin kuuma. Turvallisuuden tunnetta tuovat läheisten äänet, tuttu musiikki, koskettaminen, halaaminen ja kädestä kiinni pitäminen. Maailman eniten eläimiä rakastavalle äidille tärkeää oli pitää sylissä karvaista kissa-pehmolelua.

Kun heräsin keskiviikkona aamuyöllä kolmen aikaan, äiti hengitti vielä tasaisesti vaikkakin heikosti. Pian haukkova hengitys alkoi katkoilla ja tiesin, että pian on jäähyvästien aika. Kun viimeisistä pienistä hengähdyksistä ensimmäisen aika tuli, avasin ikkunan enkelille. Vierelleni saapunutta hoitajaa pyysin laittamaan kauniin Adagion soimaan. Kappaleen hiljennyttyä oli viimeisen hengenvedon hetki. Sydän viestitti vielä sitkeyttään tovin, kunnes se antoi periksi. Nyt äiti oli poissa.

Tein surutyöstäni suurimman osan jo kaksi vuotta sitten, kun äidin muistisairaus yhtäkkiä ilmeni sokeutumisen myötä. Lopullisuus iski silmille, kun en voinut enää kysyä äidiltä, kuka kukin kuvissa on tai mistä joku tavara on peräisin. Muistetaan siis nauttia läheistemme seurasta, kun kaikki on vielä hyvin. Ja varsinkin silloin, kun he tukeamme tarvitsevat.

Jaa:

Facebook