Kulttuurin päivänä juhlitaan ruisleipää

PÄÄKIRJOITUS Tänään helmikuun 28. päivänä vietetään ruisleipäpäivää ja toki myös kulttuurin juhlaa Kalevalan päivän nimissä. Suomalaiset valitsivat vuonna 2017 ruisleivän kansallisruuaksemme, sillä onhan se ruokakulttuurimme perinteisistä leivonnaisista se perinteisin. 

Leipä elää vahvasti tavoissamme ja puheissamme – niin isä meidän rukouksessa, eväspalasissamme kuin sanonnoissamme. Kyllähän leipä miehen tiellä pitää ja kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Jo Rooman valtakunnassa kansa oli tyytyväinen leipään ja sirkushuveihin. Kun talouskriisi on ajanut tai ajamassa osan talouksista ahdinkoon, nousee leivän eli ruuan riittämisen merkitys yhä tärkeämmäksi kodeissa.

Liperissä rukiilla on erityinen paikka puheissamme. Käytämmehän Liperistä nimeä leipäpitäjä ihan lehtijutuissammekin. Vaikka Leipäpäivällä on vahva sija syksyssämme, on myllyn palaminen vaikuttanut pitäjän leimaan. Enää meiltä ei löydy isompia kaupallisia ruisleivän leipojia omasta takaa. Onneksi toisen rukiisen herkun, karjalanpiirakan tehtailu pitää pintansa.

Suomalaiset ovat maailman ahkerimpia rukiin syöjiä. Jos tuvissa ennen roikkui reikäleipiä katossa, nykyisin rapsakat rukiiset myydään kaupassa naposteluhyllyillä. Terveystuotteena ruis onkin mitä mainioin.

Vanhemmat ovat olleet huolissaan kouluruokailun leipätarjonnasta, joka koostunut reilun vuoden ajan lähinnä näkkäristä. Keittopäivinä laareihin kipataan erilaisia pehmeitä vaihtoehtoja. Terveellisyydessä kouluissa tarjottava näkkäri päihittää monet nykyajan leivät, mutta toki se ei monelle maistu samaan tapaan kuin sämpylä tai pehmeä viipale. Ne ohittavat useilla lapsilla ruisleivänkin, jos vaihtoehtoja esimerkiksi kotona piisaa. Lasten ruokailutottumuksia seuranneena voin todeta, että pelireissuilla kauraleipäpussi tyhjenee kaikkein nopeimmin. Mahtavatko taaperot enää mutustaa ruisleipäkannikkaa hampaiden nousun kutitellessa ikeniä.

Lapsuudessa synnytetään paitsi tapoja myös vahvoja muistoja. Mummini jaksoi aina tähdentää, että jos lämpimän ruuan syö ilman leipää, jää nälkä. Hautasin vastikään entisen isäpuoleni, joka tunnettiin erityisen pihinä. Ulkomaan lomamatkalle pikku Jutta pakkasi ruisleipiä – leipiä, jotka eläinlääkäri-isäpuoleni oli saanut ilmaiseksi sikalassa käydessään. Hullu tarina on naurattanut monta kertaa aikuisena, mutta lapsena se sisälsi opetuksen leivän kunnioittamisesta ja arvostamisesta.

Keliaakikkona olen itse joutunut luopumaan ruisleivästä jo vuosituhannen alussa. Silti vien aina ensimmäistä kertaa uuteen kotiin mentäessä ruisleivän ja suolaa tuliaisina. Kulttuuri säilyy elävänä vain, jos siirrämme sitä seuraaville sukupolville arkisten valintojen ja muistojen avulla.