Pääkirjoitus: Säästäminen ei ole koskaan helppoa ja mukavaa

Kuntatalouden realiteetit ovat paikoin rajut. Ne ovat arkea, jossa jokainen euro käytetään vain kerran – ja siksi jokainen päätös on myös valinta jonkin puolesta ja jotakin vastaan. Tämä näkyy esimerkiksi konkreettisesti siinä, mitä tapahtuu kunnan kiinteistöille, kun niiden alkuperäinen käyttötarkoitus loppuu.

Liperin ja Rääkkylän kaltaisissa kunnissa näitä rakennuksia on kertynyt useita. Osa on pieniä kyläkouluja, osa taas suuria ja suhteellisen moderneja kokonaisuuksia, kuten Pienten koulu. Näiden rakennusten kohtaloa ei voi ratkaista pelkästään tunteella ja hyvällä tahdolla, vaan vaakakupissa painaa ennen kaikkea se, onko niille kestävää käyttöä – ja kuka lystin maksaa.

Yhteisötalo on hyvä esimerkki siitä, miten tyhjilleen jääneelle kiinteistölle voidaan löytää uusi elämä. Se kokoaa yhteen yhdistyksiä, tarjoaa tilaa harrastuksille ja toimii erityisesti ikäihmisille tärkeänä kohtaamispaikkana. Tällaiselle toiminnalle on kiistatta tarvetta, ja sen merkitys on helppo tunnistaa. Samalla tämä kuitenkin tuo esiin myös ristiriidan, jonka kanssa kunnat kamppailevat: arvokas toiminta ei automaattisesti tarkoita taloudellisesti kestävää ratkaisua.

Kiinteistö kuin kiinteistö tarkoittaa aina myös kustannuksia. Lämmitys, ylläpito ja tyhjillään olevat neliöt eivät katoa sillä, että osa tiloista on aktiivisessa käytössä. Vaikka käyttäjiä on, aina ei koko rakennusta välttämättä saada käyttöön ja silloin kunta maksaa väistämättä osan laskuista. Tässä kohtaa tullaan sen epämiellyttävän, mutta väistämättömän kysymyksen äärelle: kuinka paljon olemme valmiita maksamaan siitä, että kaikki säilytetään ennallaan? Totuus on, kuten kaikki tiedämme, että kaikkea ei ole mahdollista säilyttää ennallaan. Ei ainakaan nykyisessä taloustilanteessa. Jostain on pakko karsia ja säästää, ja juuri siksi nämä päätökset tuntuvat aina vääriltä niiden näkökulmasta, joita ne koskettavat. Esimerkiksi Yhteisötalon käyttäjille tila on tärkeä. Jonkin toisen palvelun käyttäjille taas juuri heidän palvelunsa on se, josta ei pitäisi säästää. Kaikki nämä näkökulmat pitävät paikkansa.

Säästäminen ei ole vain taloudellinen kysymys, vaan se on myös arvovalinta. Se laittaa meidät pohtimaan, mitä pidämme tärkeimpänä: panostammeko ennaltaehkäisevään hyvinvointiin, kuten yhteisöllisyyttä tukeviin tiloihin, vai ohjaammeko rajalliset resurssit johonkin muuhun, ehkä välittömämpään tarpeeseen? Usein vastakkain eivät ole hyvä ja huono vaihtoehto, vaan kaksi hyvää, joista usein vain toinen voidaan valita.

On myös tärkeää tunnustaa, että kaikki kiinteistöt eivät tule löytämään uutta elämää, vaikka tahto olisi kuinka kova. Osa jää väistämättä vajaakäytölle, osa ehkä kokonaan ilman käyttöä. Silloin vaihtoehdot ovat kovia: myynti ( jos menee edes kaupaksi), purkaminen tai jatkuva ylläpito tyhjäkäynnillä. Mikään näistä ei ole helppo tai miellyttävä ratkaisu.

Keskustelua ei kuitenkaan pitäisi käydä vain yksittäisten kohteiden tasolla. Kaikki nämäkin päätökset ovat seurausta poliittisista linjauksista – siitä, millaisia päättäjiä valtuustoihin ja lautakuntiin valitaan ja millaisia arvoja poliitikot edustavat. Yhtä lailla merkitystä on sillä, kuinka aktiivisesti kuntalaiset osallistuvat yleiseen ja poliittiseen keskusteluun, ottavat kantaa ja tuovat mielipiteensä esille. Usein on helppo kritisoida yksittäistä säästöpäätöstä silloin, kun se osuu lähelle. Vaikeampaa on osallistua siihen laajempaan keskusteluun, jossa linjataan, mistä ylipäätään voidaan säästää ja mistä ei. Silti juuri tähän keskusteluun osallistuminen on ainoa tapa vaikuttaa lopputulokseen.

Kysymys ei koskaan ole yhdestä kiinteistöstä tai yhdestä palvelusta, vaan kysymys on siitä, mitä olemme valmiita tekemäään, ja mitä voimme tehdä, asioiden eteen ja niiden toteutumiseksi.

Jaa:

Facebook