Pääkirjoitus: Kuinka monta kolaria vielä tarvitaan, ennen kuin Ylämyllyn risteyksen ongelmakohdat korjataan?

Kuopiontien ja Liperintien risteys on tullut paikallisille tutuksi vääristä syistä. Kerta toisensa jälkeen uutiset kertovat samasta paikasta: risteyskolari, raivaustyöt ruuhkauttivat liikenteen, taas kaksi autoa kylki kyljessä. Jokainen liperiläinen ja ylämyllyläinen tietää, mistä puhutaan – eikä kenenkään pitäisi joutua arvaamaan, milloin seuraava otsikko ilmestyy.

Tämä risteys on vuosien ajan ollut liikenneturvallisuuden häpeäpilkku. Onnettomuuksia tapahtuu toistuvasti, ja läheltä piti -tilanteita on päivittäin. Silti tiehankkeiden priorisoinnissa tämä kohta ei näytä yltävän edes rahoituslistan hännille. Samaan aikaan puhutaan liikenneturvallisuudesta ja ihmishengen arvosta. Mutta kuinka uskottavaa tämä puhe on, jos sanat eivät muutu teoiksi?

Viranomaiset, virkamiehet ja poliitikot ovat olleet yksimielisiä yhdestä asiasta: asialle pitäisi tehdä jotain. Sitten tulee se kuuluisa mutta. Mutta raha. Mutta priorisointi. Mutta kannattavuuslaskelmat. Mutta, mutta, mutta. Jokainen näistä ”mutista” on vuosien mittaan maksanut kolarin, loukkaantumisen ja pelon siitä, että seuraava uutinen kertoo jonkun menehtyneen tutussa risteyksessä.

Totuus on, että Ylämyllyn risteys ei ole vain tekninen liikenneongelma. Se on arvojen mittari. Kun investointisuunnitelmissa ei ole tilaa turvallisuudelle, se tarkoittaa käytännössä, että ihmishengelle on asetettu hinta. Ja se on hinta, jota ei pitäisi kenenkään joutua maksamaan.

Suunnitelmat risteyksen muuttamiseksi eritasoliittymäksi ovat olleet olemassa jo pitkään. Kunta on tehnyt oman osansa ja vienyt asiaa eteenpäin kaavamuutoksin. Mutta ilman valtion rahoitusta hanke seisoo. Se seisoo, vaikka kaikki tietävät, että ratkaisu olisi tehokkain ja turvallisin. Eritasoliittymä vähentäisi onnettomuuksia radikaalisti, parantaisi liikenteen sujuvuutta ja poistaisi tämän alueen toistuvan riskin. Vaihtoehdoksi on väläytelty liikenneympyrää, mutta asiantuntijoiden mukaan se ei sovellu valtatielle – eikä se ratkaise ongelmaa juuriltaan.

Kysymys kuuluu: kuinka monta kolaria vielä tarvitaan, ennen kuin rahoitus löytyy? Kuinka monta otsikkoa, ennen kuin laskelmissa ihmishengen arvo ylittää investointikynnyksen? Turvallisuus ei voi olla pelkkä sana strategiapaperissa, vaan sen on näyttävä päätöksissä ja teoissa.

Ylämyllyn risteys on kuin symboli koko Suomen liikennepolitiikan hitaudelle. Paperilla turvallisuus on prioriteetti, mutta käytännössä jokainen hanke joutuu taistelemaan euroista. On surullista, että usein vasta kuolemaan johtava onnettomuus saa poliitikot toimimaan. Me emme kuitenkaan tarvitse enää yhtä varoitusta lisää – meillä on niitä jo tarpeeksi.

Liikenneinfran parantaminen ei ole vain kustannus, vaan sijoitus. Se on sijoitus turvallisuuteen, elämänlaatuun ja luottamukseen siihen, että yhteiskunta pitää huolta omistaan. Ylämyllyn risteyksen kohdalla kyse ei ole pelkästä liittymästä, vaan periaatteesta: hyväksymmekö sen, että vaarallinen paikka saa olla vaarallinen, koska sen korjaaminen maksaa?

Jos vastaus on ei, sitten on toimittava. Valtion on otettava vastuunsa, rahoituksen on löydyttävä, ja työn on alettava. Ylämyllyn risteys ei saa olla se paikka, jossa hyvä tahto loppuu ja byrokratia voittaa. Turvallisuuden hinta on mitätön verrattuna siihen, mitä menetämme joka kerta, kun mikään ei muutu.

Jaa:

Facebook