Melkein-asukkaita vai oikeita kuntalaisia?

KOLUMNI Tuumaillaanpa tovi suloista suvea Liperissä ja Rääkkylässä. Taajamat heräävät eloon, paikallisten liikkeiden ovet käyvät tavallista tiuhempaan ja erilaiset tapahtumat vilkastuttavat elämänmenoa. Kylät suorastaan sykkivät elämää – mutta vain kesän ajan. Syksyn tullen mökkipihat tyhjenevät, ja paikkakunnillamme palataan rauhalliseen elämänrytmiin.

Monipaikkaisuus on kasvava ilmiö, josta puhutaan yhä enemmän myös pienissä kunnissa. Sillä tarkoitetaan tilannetta, jossa ihminen elää, työskentelee tai viettää aikaansa säännöllisesti useammassa kuin yhdessä paikassa. Monipaikkaisuus voi liittyä esimerkiksi asumiseen, työhön, opiskeluun tai vapaa-aikaan ja olla luonteeltaan joko vapaaehtoista tai olosuhteista johtuvaa. 

Meillä tämä näkyy erityisesti kesämökkiasumisena ja etätyöajan lisääntymisenä. Liperissä kesämökkejä on lähes puolet (45,7 %) siitä, mitä vakituisia asuntokuntia. Rääkkylässä mökkejä on jopa hieman enemmän (102,6 %) kuin vakituisia asuntokuntia. Hyvä niin – olkoonkin, että monipaikkaisuus herättää myös kriittisiä kysymyksiä.

Yksi niistä nivoutuu kuntatalouden ympärille: Kuinka paljon kunta voi ja uskaltaa satsata asukkaisiin, jotka eivät näy väestötilastoissa eikä valtionosuuksissa? Paikallinen market kyllä kiittää, kun mökkiläinen hankkii sieltä grillimakkarat ja jäätelötötteröt, mutta kunnan tulopuoli ei kasva, vaikka vesi- ja jätehuoltoon sekä tiestöön kohdistuu tavallista enemmän käyttöä.

Ilmiö herättää kysymyksiä myös demokratian kannalta. Monipaikkaisellakaan ei ole oikeutta äänestää kuin yhdessä kunnassa, siinä, jossa virallisesti asuu. Vaikka ihmisen identiteetti linkittyisi miten vahvasti mökkipaikkakuntaan, yhteiskunnallisen osallistumisen mahdollisuus on silti rajallinen.

Silti monipaikkaisuutta ajatellaan usein pelastajana. Entä jos osa kesäasukkaista jäisikin koko talveksi ja vielä sekin jälkeen, pysyvästi? Houkuttelisivatko esimerkiksi etätyöpiste tai toimivat verkkoyhteydet viettämään enemmän aikaa toisen kodin sijaan täällä meillä? 

Kunta, joka osaa palvella monipaikkaisia – ottaa heidät mukaan kehittämiseen, kysyy heidän näkemyksiään ja huomioi palveluissa – voi olla yllättävän elinvoimainen. Entä jos ei enää olisikaan ”meitä asukkaita” ja ”heitä mökkiläisiä”, vaan rakentaisimme yhdessä jotain kestävää?

Silti monipaikkaisuutta on turha romantisoida tai odottaa siitä kuntatalouden pelastajaa. Se kun on myös epäselvyyksiä vastuista, hallinnollisia rajoituksia ja eriarvoisuutta osallistumisessa. Liperissä ja Rääkkylässä monipaikkaisuus voi olla sekä mahdollisuus että haaste.

Oleellista on, että keskustelu ei jää juhlapuheisiin tai kesäkuukausien tilastoihin – vaan että myös marraskuun pimeydessä mietitään, miten otamme kaikki “melkein-asukkaat” mukaan yhteiseen kuntaamme. 

Ehkä tulevaisuudessa meillä ei enää puhuta vakituisista ja vapaa-ajan asukkaista – vaan ihmisistä, jotka haluavat kuulua tänne. Edes osan vuodesta.