Kiitos kestää käyttöä
KOLUMNI Kiittäminen kuuluu käytöstapoihimme. Jo pienenä lasta muistutetaan ruokapöydästä noustessa: ”Mitä sanotaan?” Lapsenlapsi oli parivuotiaana perhekuntamme ahkerin kiittäjä – ”Tiitti” kuului vähän väliä pienestä suusta – täsmällisesti ja aina aiheesta.
Helposti kiitos unohtuu; saatetaan sanoa, että liiallinen käyttö aiheuttaa inflaation, merkitys vähenee. Ihanko totta? Kyllä kiitos aina lämmittää mieltä, ja jopa hämmästyttää kauneudellaan ja hetkellään.
Viimeisen viikon aikana on kiitoksilla saateltu eläkkeelle henkilöitä Suomen tasavallan presidentti Sauli Niinistöstä lähtien. Hän myös herkistyi kiitollisiin kyyneliin vieraillessaan syntymäkaupungissaan Salossa kansanjoukon ympäröimänä. Kiittäväisin mielin hän kommentoi ihmisten tuntoja.
Ylen Radio-Suomen lähetyksessä vuodenvaihteessa vieraillut helsinkiläinen rovasti Olli Valtonen on tutkinut kiitollisuutta, ja hän korostaisi omien sanojensa mukaan myös kiittäväisyyttä tärkeänä ominaisuutena. Mutta onpas erikoinen termi, kun sitä ei tunne edes Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) kielitoimiston sanakirja!
Omintakeisten päätelmieni perusteella kiittäväisyys on erinomainen luonteenpiirre, sillä silloin kai tunnistan ja osaan sanoa kiitoksen, kun siihen on aihetta. Ja epäilemättä usein on, vaikka suusta työntyy valitettavan helposti moitteen ryöppyä myönteisyyden sijaan.
Mutta hei, pitäisikö kiittää! Oletko toimittanut pyynnöstä jotakin toisen postilaatikkoon, selvittänyt jonkin asian ja lähettänyt viestin puhelimella tai muuten, entä auttanut ”miestä mäessä”? Oletko jo niin tottunut, että minkäänlaista kuittausta ei tapahtuneista tule? Onko kiittämättömyys maailman palkka?
Noissa eläkkeelle jäämisten tilanteissa korostui kiittäminen. Kaikesta yhteisestä ja menneestä puhuttiin kauniita muistoja, mutta varmasti hyviä sanoja on lausuttu jo aiemmin vuosien varrella. Kiitos on aina paikallaan, sitä saa huoletta viljellä toisten iloksi.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.