Isä oli poissa, mutta opetti silti suunnan – Merin elämänmittainen matka anteeksiantoon

Isän poissaolo ja lopulta menetys on ohjannut liperiläisen Merin elämänmittaiselle polulle, jossa suuntaa näyttää anteeksianto, rakkaus ja usko. Kuva: Jyrki Pönkkä

Merin isän itsemurhasta on kulunut jo vuosia, mutta rakkaus ja kaipaus eivät ole kadonneet. Vuosien varrella Meristä on tullut kahden lapsen äiti, ja isänpäivä herättää yhä monenlaisia tunteita.

– Ensimmäiset vuodet isän kuoleman jälkeen olivat täynnä syyllisyyttä ja kysymyksiä. Miksi hän hylkäsi minut? Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Nyt syyllisyys on väistynyt, ja jäljellä ovat rakkaus ja kaipaus, jotka eivät katoa, Meri kertoo.

Tänäkään isänpäivänä kahden pienen lapsen äiti ei pohdi vain omia kysymyksiään, vaan vastaa myös lastensa uteluihin: miksi ukki on jo taivaassa?

Meri menetti isänsä tavallaan kahdesti. Hän kasvoi lapsuutensa lähes täysin ilman isän läsnäoloa – ja lopullisesti menetti hänet aikuisiällä. Tämä kaikki on jättänyt jälkensä.
– Lapsesta saakka olen kantanut mukana suurta isän kaipuuta. Isähahmon puuttumisella on ollut vaikutusta nuorena itsetunnon kehittymiseen ja oman arvon tuntoon. Myös ajatus oman perheen perustamisesta, tai ylipäätään ihmisiin luottaminen, on tuonut haasteita elämään matkan varrella, Meri kuvailee.

Tänä päivänä kahden pienokaisen äiti on kiitollinen siitä, että hänen omilla lapsillaan on rakastava isä, joka tekee kaikkensa lastensa eteen.
– Isän merkitys on aivan yhtä tärkeä lapsen kehitykselle kuin äidinkin. Eppu Normaalin Martti Syrjä toteaa laulussaan hienosti molempien vanhempien tehtävästä: “Äiti repun mulle täytti, isä ilmansuunnat näytti.” Uskon, että lapsillani taitaa olla ihan hyvät eväät ja opasteet elämässään, Meri iloitsee.

Merin kuusivuotias tytär kyselee usein äitinsä isästä, ukistaan, ja katselee mielellään vanhoja valokuvia, joissa äidin isä vielä oli mukana elämässä.
– Pienten lasten ei vielä tarvitse ymmärtää käsitettä itsemurha, mutta puhumme kyllä hyvin avoimesti elämästä, kuolemasta, elämän rajallisuudesta ja tuonpuoleisesta. Käymme myös isäni haudalla yhdessä.

Isä ei ollut läsnä Merin lapsuudessa, mutta salaa hän haaveili, että vielä jonain päivänä saisi isänsä takaisin ja kaikki korjaantuisi hyväksi. Tämä haave toteutui – mutta vain hetkeksi.
– Sain lopulta vuosikymmenien jälkeen isäni elämääni takaisin. Tosin hyvin pieneksi hetkeksi, kunnes kuoleman myötä isä oli lopullisesti poissa. Olen kiitollinen tästä pienestäkin hetkestä. Vaikeinta kaikessa on, kun ei voi enää edes haaveilla.

Isän itsemurhan hyväksymisessä tärkeintä Merille on ollut anteeksianto – ja siinä häntä on auttanut myös vahva usko ja elämänkatsomus.
– Jos takerrumme omaan kipuumme, se johtaa vain katkeroitumiseen, joka vaikuttaa elämäämme negatiivisesti. Toinen suuri asia on ollut kiitollisuus. Olen kiitollinen siitä, että sain lopulta oppia tuntemaan isääni edes hiukan, ja antaa hänelle anteeksi jo silloin, kun hän vielä oli elossa. Tuo anteeksiantamisen taito, ja päätös olla katkeroitumatta, on kantanut sittemmin läpi muidenkin vaikeiden elämäntilanteiden, Meri muotoilee.

Mitä isänsä itsemurhalle menettänyt toivoisi muiden ymmärtävän?
– Ulkopuolisten on helppo osoitella sormella ja tuomita toisten tekoja, ilman että edes tiedetään, mikä on ajanut ihmisen tähän päätökseen. Monesti taustalla voi olla hyvin rankkoja elämäntilanteita ja tapahtumia, Meri vastaa ja jatkaa:
 – Ollaan armollisia toisillemme. Raamattua siteeraten: “Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. Millä tuomiolla te tuomitsette, sillä teidät tuomitaan, ja missä mitalla te mittaatte, sillä teille mitataan.” (Matt. 7:1–2).

Vaikka monet läheisensä itsemurhalle menettäneet tuntevat häpeää, Merin mielestä se on turhaa – ja jopa väärin.
– Itsemurha on valitettavasti vielä tänäkin päivänä yhteiskunnassa tabu, jota pitäisi hyssytellä ja peitellä. Se on kuitenkin vain yksi monista tavoista menettää läheinen, ja siitä on oikeus puhua ja surra avoimesti. Syyllisyyttä on turha tuntea, koska ei ihminen pysty toista lopulta pelastamaan.

Isänpäivänä Merin tunteet koostuvat surusta, sydämeen pistävistä muistoista, mutta myös jälleennäkemisen toivosta.
– Saara Kinnunen kirjoittaa palkitussa teoksessaan Isän kaipuu: “Isää kuljetamme aina mukanamme. Kannamme matkassamme myös sitä isää, jota ei enää ole, tai isää, jota ei koskaan ollutkaan.”

Merin isänpäivät ovat olleet hyvin erilaisia kuin monen muun – alusta alkaen.
– Muistan, kun lapsena koulussa teimme isänpäiväkortteja, ja opettaja sanoi, että tee sinä vaikka isoisällesi. Tunsin aina piston sydämessäni.

Meri tuntee toisinaan vieläkin tuon saman piston – ja suru nostaa päätään. Päällimmäisenä hänellä on kuitenkin usko ja toivo taivaallisen Isän armosta ja jälleennäkemisestä.
– Jumalan, meidän Isämme, on kunnia aina ja ikuisesti, aamen. Tämä on tärkein isäsuhteemme, eikä meidän tarvitse harhailla elämässä ilman oikeaa suuntaa, Meri siteeraa.

Tänäkin isänpäivänä Meri sytyttää kynttilän rakkaansa muistolle ja kertoo lapsilleen tarinan ihmisestä, joka rakasti häntä niin paljon kuin osasi.
– Kaikki on hyvin. Ole rauhassa. Hyvää isänpäivää – olet rakas.

Jaa:

Facebook