Pakina: Päiväunia, pilkettä ja jääkiekkohistorian pyhäinjäännöksiä

Kuva: Jyrki Pönkkä

Joskus on ihan terveellistä antaa ajatusten karata ja pakinoida. Mieluiten keskellä päivää, kahvikuppi kädessä, ja vielä parempi, jos aiheena on jääkiekko. Nyt siihen on taas lupa, sillä olympialaiset kolkuttelevat ovea ja pitkästä aikaa myös NHL-pelaajat vetävät kisapaidat niskaan. Jääkiekon ystävälle tämä on vähän kuin jouluaatto, juhannus ja palkkapäivä samassa paketissa.

Kun olympialaisista puhutaan, oma mieli karkaa väistämättä vuoteen 2002 ja Salt Lake Cityyn. Kanadan joukkueeseen. Siihen joukkueeseen. Siihen, jota muistellaan edelleen pienellä huokauksella ja kaukaisella katseella kuin nuoruuden ensirakkautta.

Joe Sakic johti joukkuetta maaleilla, Mario Lemieux johti kapteenina ja kävi vielä näyttämässä kansainvälisilläkin kentillä, että kiekkoa voi käsitellä myös herrasmiehen elkein, ja Steve Yzerman sekä Brendan Shanahan olivat paikalla ihan kuin vain varmuuden vuoksi. Ja jos tämä ei vielä riittänyt, heitetään mukaan Kariya, ja Lindros. Puolustuksessa Scott Niedermayer ja Chris Pronger – toinen liukui, toinen jyräsi. Maalilla Brodeur. Sakic iski finaalissa ratkaisevan maalin Yhdysvaltoja vastaan ja Kanada sai olympiakultaa ensimmäistä kertaa 50 vuoteen. Siinä kohtaa legendaksi tuleminen ei ollut enää mielipidekysymys.

Mutta maailma pyörii, ja siirrytään tähän päivään – tai oikeastaan vähän eteenpäin, helmikuuhun. Kanadan tuleva olympiajoukkue ei ehkä vielä ole museokamaa, mutta pelitaidollisesti se on silkkaa huippua. Connor McDavid, Nathan MacKinnon, Sidney Crosby, Cale Makar, Brad Marchand… nimet kuulostavat enemmän NHL:n markkinointiesitteeltä kuin oikealta joukkueelta. Kaikkea löytyy: vauhtia, taitoa, voimaa ja tunnetta. Silti on mahdollista, että historiankirjat suhtautuvat tähän ryhmään vähän asiallisemmin – ”pyhän reliikin” aura syntyy vasta ajan kanssa.

Suomen joukkue herättää tällä kertaa enemmän kysymyksiä kuin huutomerkkejä – eikä vähiten siksi, että Alexander ”Sasha” Barkov puuttuu kokoonpanosta. Toisaalta Suomi on ennenkin elänyt sillä ajatuksella, että nimet ovat paperia ja peli ratkaisee. Suuret temput on tosin tehty MM-kisoissa, eikä NHL-olympialaisiin vertailu ole reilua. Paperilla Suomi ei välttämättä ole finaalijoukkue, mutta onneksi jääkiekkoa ei pelata paperilla. Kello käy, kiekko pomppii ja mukana on sentään Mikko Rantanen ja Miro Heiskanen – miehiä, jotka mahtuvat aivan kirkkaasti pelipaikkansa maailman eliittiin.

Ja lopuksi tullaan sinne, missä päiväunet ovat kaikkein makeimpia – omalle takapihalle. Ensi kaudella suomalaisessa jääkiekossa eletään historiallista superkautta, kun sarjatasojen palikat asettuvat uudella tavalla. Joensuun Kiekkopojilla on täysin realistinen mahdollisuus nousta maan korkeimmalle sarjatasolle. Jos näin käy, vaikutukset eivät jää vain Joensuuhun – ne ulottuvat myös naapurikuntiin. Ainakin niihin, joissa on harjoitushalli.

Nyt onkin hyvä hetki antaa ajatusten karata Liperiin. Kotiseutu-Areenaan. Ilman hallia ei synny kiekkokulttuuria, eikä ilman kiekkokulttuuria synny tarinoita. Ja ilman tarinoita päiväuni Kotiseutu-Areenan kotiottelusta jää kesken. Mutta ehkä helmikuussa joku liperiläinen nuori katsoo McDavidin nopeutta silmät pyöreinä ja ajattelee, että tuohon minäkin vielä pystyn. Ja ehkä jonain päivänä puhutaan taas yhdestä jääkiekkohistorian reliikistä – tällä kertaa omalta kylältä, omasta Kotiseutu-Areenasta ja äänestetään Liperin Kiekon uudesta pelipaidasta – ellei sitten päätetä mennä sillä vanhalla.

Jaa:

Facebook