Ensimmäisestä vuosikerrasta

Kotiseutu-uutiset julkaisee joka viikko katkelmia paikallisaviisin ensimmäisestä lehden vuosikerrasta. Viimeisimpänä julkaistu tarina on tässä ylimpänä.

 

Kansalaistaito oppiaineeksi, heikot jäät huomioon

Viisi vuosikymmentä sitten Kotiseutu-uutisissa julkaistiin Viikolla aistittua –nimistä palstaa. Joulukuun viimeisessä lehdessä vuonna 1966 palstalle painettiin asiaa kansalaistaidosta sekä heikoista jäistä.

”Hallitus on antanut eduskunnalle esityksen, jonka mukaan kansakoulujen opetussuunnitelmiin tulisi ottaa kokonaan uudeksi oppiaineeksi kansalaistaito. Uusi aine tulisi sisältämään liikennetietoutta, tapaturmien torjuntaa, palotorjuntaa, katastrofi- ja väestönsuojelua, tapakasvatusta, perhekasvatusta, terveys- ja raittiusopin sekä koti- ja maatalouden opetuksen. Viimeksi mainittu tapahtuisi kansakouluissa luonnontiedon yhteydessä ja osittain vasta kansalaiskoulussa”, Kotiseutu-uutisissa kerrottiin.

Mitä heikkoihin jäihin tulee, paikallisaviisissa kannettiin huolta erityisesti pienimmistä ihmisistä:

”Viime päivien lehtiuutiset kertovat hukkumisonnettomuuksista, joita sattuu eri puolilla maata jopa useita päivittäin. Tuo on murheellista luettavaa nimenomaan vielä silloin, kun nuo heikkojen jäiden uhrit ovat yleensä lapsia. Näyttää siltä, ettei radiouutisten jälkeisillä Pekka Tiilikaisen ja Suomen Hengenpelastusseuran puheenjohtajan varoittavilla sanoilla ole tarpeellista tehoa. Lasten vanhempien ennen kaikkea tulisi ottaa asia vakavasti muutaman viikon aikana syksyisin ja keväisin”, lehdessä muistuteltiin.

 

Joulukiireistä ja vähän muustakin

Viisi vuosikymmentä sitten Kotiseutu-uutisten sivuilla ruodittiin jouluista kiirettä ja kiirettä ylipäätään. Todettiin maailman muuttuneen: ”Se on aivan toista kuin mitä se on ollut esim. 30–40 vuotta sitten. Elämme uudistuneessa yhteiskunnassa, joka on jättämässä lopullisesti taakseen luontaistalouteen perustuvan, maaseudulle ominaisen rauhallisen elämäntavan.”

Kirjoituksessa todettiin, että juuri joulun alla moni haikailee menneiden, kiireettömien aikojen perään. Muistelee lämmöllä kaurojen viemistä hevosille sekä pitkällisiä jouluvalmisteluja.

”Tämän päivän ihmiset, jotka noita kertomuksia pysähtyvät kuuntelemaan, ajattelevat luonnollisesti ”tuollaistahan se silloin joskus on ollut” –tapaan. Monelle tuo asenne on eräänlainen huokaus. Se on pettyneen tietoisuutta siitä, että jotakin tervettä ja arvokasta on menetetty”, Kotiseutu-uutisissa todettiin.

Mielenkiintoisinta koko kirjoituksessa on se, miten paljon sillä on yhtymäkohtia tähän päivään. Kiirettä kun pidetään juuri nykyajalle ominaisena ilmiönä. Hoppua ja hässäkkää päiviteltäessä saatetaan haikailla menneiden, leppoisan rauhallisten aikojen perään – ja viitataan ehkä juuri Kotsarin syntyaikoihin. Viimeksi tällä viikolla paikallislehden toimituksessa keskusteltiin siitä, miten ihanaa olisi joskus askarrella joulukortteja kaikessa rauhassa, glögiä siemaillen ja askareesta nauttien.

Tosi asia on, että maailmassa on pysyvää vain muutos. Vuonna 1966 elettiin erilaisessa yhteiskunnassa kuin vuosisadan alussa. Ja tämän päivän meininki on eri toinen kuin viisi vuosikymmentä sitten. Yksi seikka lienee silti ennallaan: ihmisten taipumus haikailla jonkin parempana pidetyn perään, menneen tai tulevan.

 

Ruusuja liikenneturvallisuudelle, risuja lääkäreille

Puoli vuosisataa sitten Kotiseutu-uutisissa kerrottiin, mikä harmittaa ja mikä ilahduttaa.

”Harmittaa se jäykkyys, epäluuloisuus ja asioiden järjestelyn puute, mikä vallitsee maakuntamme lääkintähuollon piirissä. Jos esim. Pohjois-Karjalan keskussairaalan ulkopuolinen lääkäri antaa potilaalle passituksen keskussairaalaan lähempiä tutkimuksia varten, niin minkä takia siellä suoritetaan uudelleen sellaiset rutiinitutkimukset kuin La, virtsa jne. vaikka nuo tutkimukset on suoritettu jo samana päivänä maaseudulla lääkärintarkastuksen yhteydessä”, lehdessä kummasteltiin.

Palstalla puhistiin moisen epäkohdan aiheuttavan potilaille tarpeettomia kustannuksia matkustuskustannusten muodossa.

”Näissä keskussairaalan tutkimuksissa on luonnollisesti tultu samoihin tuloksiin kuin maaseudunkin lääkärissä ja nyt potilaalle ilmoitetaan, että hänen olisi tultava jatkotutkimuksiin esim. parin päivän kuluttua, siis täsmälleen samoihin jatkotutkimuksiin, joita varten tuo potilas oli passituksen kaupunkiin saanut.

Paikallislehdessä kyseltiin, liekö ilmiön taustalla suoranainen epäluulo maaseudun lääkäreiden ammattitaitoa kohtaan.

Ilonaiheeksi aviisissa nimettiin se, että ”Poliisikunta ja Talja tekevät erittäin voimaperäistä työtä suomalaisen liikennekulttuurin kohentamiseksi. Viimeksi mainittu suorittaa nykyisin, ei vain valistustyötä, vaan myös alan tutkimuksia, jotka tulevat olemaan myöhemmin perustana käytännön toimenpiteille.”

Ruusuja siis liikenneturvallisuudelle, risuja kaupunkilaislääkäreille.

 

Liperiä voisi verrata Pohjanmaahan

”Miltä Liperi tuntuu uutena työpaikkana”, kysyi Kotiseutu-uutisten toimittaja Olavi Saarelaiselta.

Saarelaista haastateltiin 50 vuotta sitten ilmestyneeseen paikallislehteen, sillä mies oli vastikään vastaanottanut kunnansihteerin viran. Kysymys oli aiheellinen siksi, että Saarelainen oli aiemmin työskennellyt Juuassa.

”Voin kertoa vain pelkkiä ensivaikutelmia, sillä en ole ehtinyt vielä luonnollisestikaan päästä sisälle moniin asioihin, joiden hoitoa tehtävä tulee edellyttämään”, tuore kunnansihteeri sanaili.

”Liperi poikkeaa joiltakin osin melkoisesti Juuasta. Lähtiessäni sieltä sanottiin minun muuttavan leipäpitäjään. Sillä tarkoitettiin tietenkin elinkeinorakenteen erilaisuutta. Liperihän on Pohjois-Karjalan kunnista maanviljelysvoittoisin ja maisemat täällä poikkeavat melkoisesti Juuan vastaavista. Siellähän on maasto vaaraisempaa, siis enemmän Pohjois-Karjalalle tyypillistä. Tässä suhteessa Liperiä voisi verrata moneen Pohjanmaan kuntaan.”

Pitäjän työskentelyolosuhteita Saarelainen luonnehti artikkelissa erinomaisiksi:

”Uudessa virastotalossa on miellyttävä ahertaa.”

Ja hyvä niin, sillä työnsarkaa kunnansihteerilläkin riitti.

”Henkilökuntaa täällä on suhteellisen vähän, mutta työt tulevat tehdyiksi. Hyvällä organisaatiolla on oma merkityksensä. Työtä täällä tulee joka tapauksessa olemaan paljon – onhan Liperi melkoisen suuri kunta.”

Järin laajaa artikkelia kunnansihteerin aatoksista ei Kotsariin kirjattu. Jutun loppukaneettinahan todettiin, että ”Emme häirinneet enempää uuden kunnansihteerin työrytmiä, vaan kiitimme ja lähdimme. Siellä hän siis on virastotalossa – asioittemme parissa – tarvittaessa käytettävissämme.”

 

Verraton vastaanotto

”Täältä toimituksesta katsellen”, kuului otsikko pääkirjoituksessa, mikä julkaistiin Kotiseutu-uutisissa perjantaina 1. joulukuuta vuonna 1967. Tekstissä käsiteltiin toimituksen arkea sekä paikallislehden ensimmäistä toimintavuotta.

”Kaiken kaikkiaan lehden tähänastinen toiminta-aika on ollut jännittävää, sillä kysymyksessähän on ensimmäinen Liperin ja Rääkkylän kuntien alueilla ilmestyvä varsinainen paikallislehti. On kiinnostanut se, millaisen vastaanoton lehti tulee saamaan ja toisaalta, onko tällä lehdellä alueellaan jatkuvia toimintamahdollisuuksia. Mitä tulee lehden saamaan vastaanottoon, niin se on ollut lehden tekijöitäkin innostava. Tilaajamäärä on noussut niin nopeassa tempossa, että tämän nopeampaa levikin nousua ei ole voitu odottaa. Nettolevikkikin on ylittänyt jo 2700 rajan”, lehdessä kirjoitettiin.

Pääkirjoituksessa todettiinkin, että Kotiseutu-uutisten toimintaa voidaan pitää jatkuvana – olkoonkin, että lehden ensimmäinen toimintavuosi oli taloudellisesti kannattamaton.

”Mutta sekään ei ole mikään yllätys, vaan päinvastoin on alun perin otettu huomioon, että seppä ei tao ilman pajaa ja työvälineitä”, lisättiin.

Taottavaa materiaalia lehtiseppien pajaan toivat muun muassa tapahtumat, joista niistäkin pääkirjoituksessa oli mainintansa:

”Kulunut viikko näyttää olleen hämmästyttävän tapahtumaköyhä. Joka viikko ei tietenkään ihmeitä voi tapahtuakaan, joten tätä lehtityötä ajatellen haitallinen epätasaisuus on otettava tosiasiana, jolle ei mitään mahda. Lukija luonnollisesti kaipaisi joka lehdestä luettavakseen mahdollisimman paljon kiinnostavaa uutta ja jos sitä ei ole, saattaa seurauksena olla pieni pettymyksen tunne”, tuumittiin Kotsarin toimituksessa liki vuosikymmen sitten.

Samaan tapaan voisi sanailla tänäkin päivänä.

 

Teinipalstan täydeltä terveisiä toisaalta

Vaikka Kotiseutu-uutiset paikallislehti onkin, eivät muunkaan maailman asiat tyystin pannassa aviisin sivuilla ole. Perjantaina 24. marraskuuta vuonna 1967 ilmestyneessä numerossa Liperin yhteiskoululainen Pirkko Räsänen täytti teinipalstan kirjoittamalla rapakontakaisista kokemuksistaan. Hän kun opiskeli tuohon aikaan vuoden verran Buckley High Schoolissa Michiganissa.

”Minun lisäkseni koulussamme on toinenkin vaihto-oppilas, ruotsalainen Mats Andersson”, Räsänen kirjoitti.

Artikkelissaan liperiläisnuori valotti sangen seikkaperäisesti amerikkalaisen oppilaitoksen arkea. Hän kertoi niin opettajien työskentelytavoista kuin opiskeltavista aineistakin:

”Joka luokalla on kolme tai neljä pakollista ainetta, ja loput saa itse valita. Koulussamme voi ottaa monia sellaisia aineita, joita suomalaisessa koulussa ei ole mahdollista suorittaa, kuten konekirjoitus, autonajo ja puheopetus.”

Sanansa Räsänen sanoi myös kirjojen ja muiden koulutarvikkeiden säilyttämisestä:

”Jokaisella on oma lokero, jossa hän säilyttää kirjansa ja päällysvaatteensa. Lokero avataan tietynlaisella lukolla, jossa ei käytetä avainta vaan numerojärjestelmää. Täten kukaan ei tiedä, kuinka toisen lokero avataan eikä mitään kähvellyksiä pääse tapahtumaan. Laukkuja ei käytetä ollenkaan, vaan kaikki koulutarvikkeet kannetaan kainalossa. Kirjat ovat tietosanakirjojen tyylisiä, yhtä isoja ja melko paksuja.”

Jokusen rivin Räsänen kirjoitti Kotsariin myös vapaa-ajanvietosta – Buckley High Schoolissa toimi monenmoisia kerhoja, eikä tanssien järjestäminenkään pannassa ollut.

”Monet tytöt ovat innokkaasti mukana cheerleading-ohjelmassa, jonka yhteydessä he oppivat reippaita suosionhuutolausahduksia milloin pesä- milloin koripallojoukkueemme kannustamiseksi.”

 

Kunnalliskodin kuulumisia

Liperin uudesta vanhainkodista, sen tyytyväisistä asukkaista ja kunnalliskodista yleensä kerrottiin Kotiseutu-uutisten numerossa, joka julkaistiin perjantaina 17. marraskuuta vuonna 1967. Laajassa artikkelissa valotettiin useita kunnalliskotiin liittyviä seikkoja: palstatilaa saivat niin hoitopaikkojen määrän riittävyys kuin laitoksen mainekin.

”Jo olisi korkea aika jättää käytöstä pois sellaiset sanonnat kuin ”kunnanhoidokki” ja ”vaivaistalo”. Ne eivät enää kuulu nyky-yhteiskuntaan, ja niissä on sen verran ilkeä sivumaku, ettei niiden yhdistäminen kunnalliskotiin, sen asukkaisiin ja potilaisiin edes leikilläkään ole suotavaa”, jutussa todettiin.

Varttuneemman väen harrastuksiakin paikallislehden sivuilla analysoitiin. Tuumattiin, ettei aika oikein kulu tehokkaasti, jos vain on.

”Jo henkisen huollon kannalta on välttämätöntä järjestää vanhuksille jotain puuhaa, käsitöitä, askartelua, lukemista jne. Naisten kohdalla on pulma helpommin ratkaistu kuin miesten, joilla harvemmin riittää innostusta esimerkiksi käsitöitten tekoon. Mummot, jotka vähänkin pystyvät, neulovat, ompelevat, kutovat, leikkaavat matonkuteita ym. Mainittakoon että viime kesän aikana eräskin vanhus kutoi 80 metriä riepumattoa, kaikkiin uuden rakennuksen huoneisiin.

Ei silti, kyllä miehillekin töitä löytää. Talonmiehen vapaapäivinä ja löysien välillä ne hoitavat lämmityksen, pilkkovat puita ja huolehtivat niitten kuljettamisesta polttopaikalle. Talvisaikaan lumitöissä ja kesällä pihamaan puhdistuksessa he myös ovat apuna.”

 

Kotiseudun kuulumisia 2534 lukijalle

Perjantaina 10. marraskuuta vuonna 1967 Kotiseutu-uutisissa kerrottiin lehden päässeen uudelle sataluvulle: ”Pari viikkoa sitten kerroimme lehtemme levikin olevan 2 445 kpl. Olemme tällä välin saaneet kirjata uusien tilaajien joukkoon 89 uutta tilaajaa, joten levikki merkitään numeroin 2 534”, paikallisaviisin etusivulla uutisoitiin.

Kiinnostus kotiseudun asioita kohtaan lienee motivoinut monet tilaamaan julkaisun. Olkoonkin, ettei Kotiseutu-uutisia ollut ainakaan hinnalla pilattu: lehden vuosikerrasta perittiin yhdeksän markkaa. Vertailun vuoksi todettakoon, että lehdessä mainostettiin naisten puuvillakerraston maksavan 4,50 markkaa ja puolen kilon painoisen kahvipaketin 6,18 markkaa.

Lukijakunnan iloksi lehteen painettiin juttuja muun muassa Liperin marttojen syysneuvottelupäivistä sekä Sintsissä pidetyistä kentänkunnostustalkoista, viinijärveläistä tekstiilinäyttelyäkään unohtamatta. Rääkkyläläisestä talonrakennusprojektista sanailtiin puolestaan seuraavasti:

”Rääkkylän Sangenlahdessa asuu sotainvalidi Tauno Makkonen sairaan vaimonsa ja alaikäisten lastensa kanssa lahossa mökissä. Tähän tapaan alkoi talkookutsu, jota jaettiin viime kevättalvella moniin taloihin. Talkoiden tarkoitus oli rakennuspuiden hankkiminen uuden talon rakentamiseksi Tauno Makkosen perheelle. Kutsu kuultiin, ja rakennuspuita tuli paikalle monen kylän alueelta. Rääkkylän seurakunta sahautti puut ja niin pääsivät rakennustyöt käyntiin. Töitä on tehty talkoovoimin ja monien kylien miehet ovat kukin vuorollaan käyneet töissä rakennuksella. Kohta on talo valmis.”

 

Alkoholin käyttö puheenaihe vuosikymmenestä toiseen

Valtakunnallista raittiusviikkoa vietettiin marraskuun alussa 1967, ja se innoitti Kotiseutu-uutisten toimituksen kiertohaastattelun tekoon. Liikkeelle lähdettiin ajatuksesta, että ehdoton raittius on hyve, mutta yhteiskunnan muuttumiseen sopeutuminen pohditutti cocktailkutsujen ja muiden tilaisuuksien alkoholitarjoilujen lisäännyttyä.

Kirkkoherra Matti Hakulinen Rääkkylästä mietti, että jo Raamatunkin valossa asia on nähtävä vapaasti. ”On muistettava, että alkoholi ei ole itsessään mitä synnillistä. Se on vain aine aineiden joukossa. Kysymys on vain siitä, käytetäänkö alkoholia väärin vai ei.”

Nuorten raittiuskasvatuksesta oli silti syytä olla huolissaan; kirkkoherra puki sanoiksi: ”Koska näyttää siltä, että suomalainen ei osaa käyttää alkoholia muutoin kuin väärin, on raittiuskasvatuksessa ainakin toistaiseksi viisainta pysyä ehdottoman raittiuden kannalla.”

Myös rouva Annikki Tikka Liperin Puromäeltä kannatti ehdotonta raittiutta. ”Se että olutta pitäisi saada maaseudun ruokatavarakauppoihinkin, ei ole käsittääkseni lainkaan välttämätöntä. On paljon tähdellisempiäkin asioita, joihin täällä maaseudulla kaivattaisiin muutoksia.”

Opettaja Simo Pussinen Salokylältä Liperistä oli luonnollisen suhtautumisen kannalla, johon hänen mielestään oli syytä ohjata. ”Yleensä raittiuskasvatuksessa on jännitetty viisari liiaksi toiseen äärimmäiseen asentoon. Ennen kieltolakia oli alkoholin käyttö aivan kohtuutonta ja kieltolaki merkitsi seurauksineen toista äärimmäisyyttä. Tämä viisarin heilumisliike vielä jatkuu ja vienee aikansa ennen kuin se keskivaiheille asettuu.”

Alkoholin liiallisen käytön aiheuttamat sairaudet, kuolemat ja muut ongelmat ovat tosiasioita nyky-Suomessa. Tarvitaanko edelleen raittiusviikkoa muistuttamaan haitoista ja kohtuudessa pysymisestä?

 

Tulevaisuuden pelko

Vakavahkoa asukaspulaa murehdittiin Leppilammella viitisenkymmentä vuotta sitten. Silloisen Kuusjärven, nykyisen Outokummun, rajalla oleva liperiläisseutu sai luonnehdinnan kyläksi kunnan perukoilla. Tunnelma oli lohduton:

”Vankat maalaistalot seisovat tyhjillään. Ihmiset ovat lähteneet. Pellot istutetaan metsälle tai metsittyvät omia aikojaan, istuttamatta. Maata ei kannata viljellä. Kivisen pellon kyntäminen on liian raskasta. Ei jaksa.”

Maanviljelyn haasteet ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet, ja elinvoimaa on löydetty myös Ahonkylällä ja Leppilammella. Isäntä Erkki Mielonen murehti vuonna 1967 lihasvoimin tehtävien savottojen loppumista koneellistumisen tieltä. Työn kannattavuuttakin hän pohti monesta näkökulmasta, tulot eivät riittäneet monelle samasta maatilasta.

Emäntä Hilja Antikainen koki jaksamisen tuskaa, sillä hänestä tuntui, etteivät nykyiset sukupolvet raada kuten ennen.

”Ei kukaan tänne tule maata viljelemään. Ennen itsensä hirttää, kun näistä pelloista leivän ottaa. Verot ovat korkeat, mutta milläs ne maksat, kun pellot vaan kiviä kasvavat.”

Ahonkylän puolella ajateltiin lohdullisemmin, että yrittänyttä ei laiteta. 1960-luvun alussa isäntä Juho Laukkanen jätti tilan pojalleen. Kotitalonsa portailla lehtikuvassa seisonut Laukkanen vaimonsa Selman kanssa kannusti näkemään tulevaisuuteen:

”Nuorien on annettava yrittää. Poika oli innostunut maataloudesta, annoin ohjat hänelle, ja tuntuu miehellä puhtia olevan vieläkin.”

Puhti ei liperiläisistä häviä, ja iloisia uutisia uusista nuorista maaseutuyrittäjistä ja heidän työinnostaan saamme onneksi lukea edelleen paikallislehdestä.

 

Kirjallisuudesta Valioliigaan

Siniristiliput liehuivat maanantaina kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven kunniaksi. Seitsemän veljeksen kirjoittajan syntymäpäivä on ollut liputuspäivä vuodesta 1950 lähtien; 1960-luvulle saakka se oli lisäksi koululaisten vapaapäivä. Vuodesta 1978 lähtien lokakuun kymmenettä päivää on kutsuttu paitsi Aleksis Kiven, myös suomalaisen kirjallisuuden päiväksi.

13. lokakuuta vuonna 1967 ilmestyneessä Kotsarissa kyseistä merkkipäivää käsiteltiin Lukijat kirjoittavat –palstalla:

”Tiistaina lokakuun 10. päivänä oli Aleksis Kiven päivä. Sama päivä on allakassa merkitty yleisiä liputuspäiviä –otsikon alle. Siis olisi pitänyt liputtaa – liperiläistenkin. Sormin olisi voinut laskea ne talot, joiden lipputanko oli tiistaina päässyt tehtäväänsä täyttämään. Valtaisa oli unohtuneitten joukko. Ei näkynyt lippua enempää seurakuntatalolla kuin pappilassakaan monista muista puhumattakaan. Koulut ja liikelaitokset olivat parhaiten asian oivaltaneet. Olisi luullut unohtuneitten korjaavan virheensä viimeistään silloin, kun näkivät noitten muutamien lippujen nousseen tankoihin edes tavan vuoksi.”

Paikallislehden samaiseen numeroon oli painettu myös Liperin Kansalaisopiston kurssitarjonta sekä televisio-ohjelmat – viimeksi mainitut ensimmäistä kertaa.

Kurssitarjonta koostui muun muassa pukuompelusta, näytelmäpiiristä, kone- ja metalliopista, yhteiskuntatietoudella höystetystä askartelupiiristä sekä maatalouskirjanpidosta – jos vain osa kursseista luetellaan.

Televisiotarjontaan puolestaan mahtui niin viritysmusiikkia kuin Englannin valioliigan ottelukin.

 

Traktorikyntöä ennen ja ensi vuonna

Vajaan vuoden kuluttua, syyskuun viimeisenä perjantaina vuonna 2017 Liperissä järjestetään traktorikynnön SM-kilpailut. Maataloustyökoneita ohjastavat miehet eivät suinkaan ota ensi kertaa mittaa toisistaan – tällaisen johtopäätöksen voi tehdä Kotiseutu-uutisten ensimmäistä vuosikertaa lehteillessään.

Perjantaina 6. lokakuuta vuonna 1967 ilmestyneessä paikallislehden numerossa kerrottiin nimittäin leipäpitäjässä järjestetyistä kyntömestaruuskilpailuista. Uutista värittävä mustavalkoinen kuva oli kyllä komea, mutta itse artikkelissa kaikui alakuloinen nuotti.

”Elo- ja työnjuhlan yhteyteen oli lauantaina järjestetty pitäjän kyntömestaruuskilpailut kunnan maatilan maalla. Paikalle oli uskaltautunut vain kaksi kilpailijaa, joten koko kilpailut jäivät varsin laimeiksi. Yleisöä tuli kilpailupaikalle ilahduttavan runsaasti, mutta sen mielenkiinto kilpailua kohtaan oli ymmärrettävästi laimea. – Herää kysymys, mistä mahtaa pitäjän traktorimiesten mielenkiinnottomuus johtua”, aviisissa kirjoitettiin.

”Pitäjänmestaruuden jo aikaisemmin kilpailleiden sarjassa voitti Urho Rouhainen 70,2 pisteellä ja aikaisemmin kilpailemattomien sarjassa Raimo Asikainen 70,05 pisteellä”, valotettiin mittelön tuloksia.

1960-luvun lopulla Kotiseutu-uutisissa ei ollut tapana nimetä, kuka minkäkin artikkelin oli kirjoittanut. Jokunen sana lehden toimituskunnasta oli kuitenkin painettu paikallislehden etusivulle: ”Rääkkylän kirkonkylässä toimii avustavana toimittajana pankinjohtaja Matti Turunen ja Viinijärvellä hoitaa vastaavia tehtäviä postiasemanhoitaja Nestori Orko.”

Mainitut avustajat olivat juuri aloittaneet lehden palveluksessa, sillä ”Lisäys antaa meille paremmat mahdollisuudet päästä helpommin uutislähteille”, Kotsarissa kirjoitettiin. Mikä on muuten totta tänäkin päivänä.

 

Purkuhommista Patteriston juhliin

Viinijärven elokuvateatteri puretaan, uutisoi Kotiseutu-uutiset etusivullaan perjantaina 27. syyskuuta vuonna 1967. Suurta dramatiikkaa uutiseen ei kuitenkaan sisältynyt, sillä kyseessä oli jo sortuneen rakennuksen purkupuuhat.

”Viinijärven elokuvateatterin jäännökset ovat epäsiisteytensä sekä osittain myös vaarallisuutensa vuoksi olleet julkisenkin huomion kohteena. Kunnanjohtaja Aarne Inkinen vastasi tiedusteluumme, että jäännökset olisi jo ajat sitten korjattu pois, jos se olisi ollut mahdollista. Kysymys on kuitenkin yksityisestä omaisuudesta ja koska jo toista vuotta sitten rakennuslautakunnan esitys omistajille, että jäännökset purettaisiin, ei johtanut tulokseen, on asia viivästynyt. Rakennuslautakunta joutuikin kääntymään asiassa lääninhallituksen puoleen, joka nyt on siis antanut määräyksen rakennuksen purkamisesta, mikä luonnollisesti tapahtuu omistajan kustannuksella”, paikallislehdessä kerrottiin.

Palstatilaa lehdessä sai myös Pohjois-Karjalan Patteriston kolmas vuosipäivä. Sitä vietettiin arvokkaiden juhlallisuuksien kera – paikalla tilaisuudessa oli muun muassa maaherra Esa Timonen.

”Päivän juhlallisuudet aloitettiin aamulla Liperin sankarihaudoilla patteriston seppeleen laskulla. Kontiolahden varuskuntasoittokunnan esitettyä hymnin puhui sot.pastori J. Pakkanen”, Kotiseutu-uutisissa raportoitiin.

Jos siis vain pari uutista paikallislehden ikääntyneestä numerosta poimitaan.

 

Leipäjauhoja tehtailemassa

”Riihestä kuului riusan jytke”, kerrottiin Kotiseutu-uutisissa perjantaina 22. syyskuuta vuonna 1967. Artikkelin viereen painetussa kuvassa huhkii kaksi puimamiestä, mustuneine kasvoineen ja selkään liimautuneine paitoineen.

”Jostain mustan oviaukon takaa kuuluu rytmikäs läiske. Savu ja pöly tunkee silmiin ja sieraimiin. Ilma on kuumaa, riihentuoksuista. Siellä kaiken mustan ja kuumuuden keskellä erottuu neljä hahmoa. Riusat pyörivät”, paikallislehdessä tunnelmoitiin.

”Riihessä puiminen alkaa nykyään olla jo melkoinen harvinaisuus. Moniko nuoremmista lienee koskaan moista touhua nähnyt, jos vaikka tietäisikin kuinka se teoriassa tapahtuu. Liperin Salokylällä Antti Pietarisen tilalla osataan ahoksella olo. Heillä ei räiske riihessä ole mitään uutta. Joka syksy puidaan ainakin yksi ahos. Onhan kunnon leipäjauhot saatava. Taas oli Pietarisen riihi lämmitetty. Noen ja pölyn keskellä huhkivat isäntä ja apuväki, Erkki Ikonen sekä Aimo ja Liisa Kuokkanen, saman kylän väkeä kaikki”, jatkui artikkeli.

Sitten artikkelin julkaisemisen riihet ovat käyneet Liperissä entistä harvinaisemmiksi. Ainakin, jos puhutaan käytössä olevista riihistä. Olkoonkin, että termi käyttö voidaan tässä tapauksessa ymmärtää hyvinkin laajasti – allekirjoittanut on vieraillut ainakin yhdessä huvimajatyyppiseen käyttöön tuunatussa riihessä.

Leipäjauhojen tarve lienee sen sijaan osapuilleen ennallaan. Kotikäytössä jauhoja kuluu ehkä vähemmän kuin menneinä vuosikymmeninä, mutta leipomoteollisuus onkin sitten tyystin oma lukunsa. Leivällähän on ystävänsä, minkä Liperin Leipäpäiväkin jälleen viikonvaihteessa todistaa.

 

Kouluruokaa ja kilvan kirjoittamista

Liperin kansakoulujen ruokalista julkaistiin Kotiseutu-uutisten numerossa, joka ilmestyi 15. syyskuuta vuonna 1967. Maanantaina opinahjoissa oli tarjolla ruishiutalepuuroa ja juustoa, tiistaina makkarakastiketta, perunoita ja lantturaastetta, keskiviikkona kesäkeittoa ja maksamakkaraa, torstaina kaali-lihapataa ja punajuuria, perjantaina puolestaan kalakeittoa. Tuohon aikaan koulua käytiin myös lauantaisin – sinä päivänä kansakouluissa tarjottiin oppilaille Oslo-aamiainen.

Vertailun vuoksi kerrottakoon, että kuluvalla viikolla Liperin koulussa on ollut lounaana makkarakeittoa, broilerimureketta ja jauheliha-makaronilaatikkoa. Tämän päivän kohdalle ruokalistaan on kirjattu ohrapuuro, balkanleikkele sekä marjakeitto, huomenna puolestaan herkutellaan kirjolohikiusauksella. Monipuolisuutta ruokavalioon tuovat erilaiset salaatit ja kasvikset, joita on tarjolla joka päivä, puuropäiviä lukuun ottamatta.

Kouluasiaa viiden vuosikymmenen takaiseen Kotsariin on kirjattu muutoinkin kuin ruoan muodossa: ”Tänään syyskuun 15. päivänä viidesosa Suomen kansasta eli lähes 900 000 nuorta maamme 8000 oppilaitoksessa, myös Liperin kaikki kansa-, kansalais- sekä yhteiskoulut samoin kuin ammattioppilaitokset mukaan luettuina, osallistuu Itsenäisyyden juhlavuoden kirjoituskilpailuun, jonka valtioneuvoston asettama Suomen itsenäisyysjuhlavuoden 1967 neuvottelukunta yhdessä kouluviranomaisten kanssa järjestää”, paikallislehdessä uutisoitiin.

 

Silloin, kun kuntajakoa uudistettiin

Sanat ”kuntauudistus” ja ”alueliitokset” komeilevat Kotiseutu-uutisten etusivulla 8. syyskuuta vuonna 1967 julkaistussa lehdessä. Näin siksi, että ”Tulossa oleva kuntauudistus tulee auttamattomasti merkitsemään sitä, että joukko kuntia joutuu luovuttamaan alueitaan toisiin kuntiin tai koko kunta liitetään naapurikuntien alueisiin. – – Suunnitellut liitokset ovat joka puolella herättäneet keskustelua, ei vähiten alueilla, johon tämä lehti leviää.”

Siksipä Kotiseutu-uutisten toimitus teki mielipidetiedustelun, jonka avulla selvitettiin liperiläisten ja rääkkyläläisten näkemyksiä mahdollisista alueliitoksista. Kysely toteutettiin puhelinluettelon suosiollisella avustuksella: haastateltavaksi poimittiin joka kymmenes luettelossa oleva ihminen muutaman keskuksen alueelta.

Valtaosa Kotsarin kyselyyn vastanneista kertoi, ettei hyväksyisi kunnan tai sen osan liittämistä toiseen kuntaan. Olkoonkin, että Viinijärven, Ahonkylän ja Ristinpohjan seuduilla vallitsi kahta ilmaa: ”Moni katsoo, että yhteydet Outokumpuun ovat paremmat kuin Liperin kirkonkylään. He pitävät omalta kannaltaan parempana olla outokumpulainen”, paikallisaviisissa kerrottiin.

Myöskään rääkkyläläiset eivät olleet järkähtämättä itsenäisen kekälekunnan kannalla: ”Siinä tapauksessa, jos väestö jatkuvasti vähenee, eikä korjausta asiaan saada, on liittyminen toiseen kuntaan paikallaan.” Kotsarin haastattelemien kuntalaisten näkemys poikkesi selvästi kunnan virallisesta kannasta, kuten lehdessäkin todettiin: ”Kuten muistetaan, oli asia esillä myös Rääkkylän valtuustossa, joka katsoi, että kunta olisi säilytettävä itsenäisenä ja kehitettävä yhteistoimintaa eräillä aloilla toisten kuntien kanssa.

Mielenkiintoista on, että kuntien uudistaminen ja alueliitokset kirvoittavat tänäkin päivänä kiihkeitä keskusteluja – eikä suinkaan vähiten Rääkkylässä.

 

Mallikelpoisista maitolaitureista

Ympäristön siisteys jaksaa puhuttaa, tärkeänä pidetystä asiasta kun on kyse. Syyskuun 1. päivänä vuonna 1967 ilmestyneessä Kotsarissa kerrotaan LOM-merkeillä varustelluista, esimerkillisistä maitolaitureista:

”Merkki on Liperin Osuusmeijerin liikemerkki, joka kiinnitetään ainoastaan niihin laitureihin, jotka täyttävät tietyt laiturin kuntoon ja ulkonäköön asetetut vaatimukset. Valitettavasti osalla meijerin maidonlähettäjistä on vieläkin maitolaiturien kunnostaminen ja rakentaminen hoitamatta, niin että kilpien kiinnittämistä ei vielä voida suorittaa”, kertoo Liperin Osuusmeijerin isännöitsijä Väinö Tuhkanen ja jatkaa.

”Olisi toivottavaa, että asianomaiset maidonlähettäjät ja myöskin tieviranomaiset kiinnittäisivät huomiota laituriasiaan, jotta maantievarsinäkymät saataisiin asianmukaiseen kuntoon. Mainittakoon tässä yhteydessä, että Savonlinnan ja Heinäveden alueen maidonlähettäjät Mikkelin läänissä ovat hoitaneet asian kiitettävällä tavalla. Huonokuntoisia maitolaitureita näkee siellä tuskin ollenkaan.”

Tänä päivänä maitolaitureita näkee ylipäätään tuskin ollenkaan. Silti niiden harvaan joukkoon mahtuu monenmoisia rakennelman edustajia: viittä vaille lahonneita yksilöitä ja viimeisen päälle kauniita ympäristön piristäjiä. Vaikka maitolaitureiden alkuperäinen funktio onkin kadonnut maitoautojen vanavedessä, maaseutumaiseen miljööseen ne edelleen sopivat paremmin kuin hyvin. Ainakin, jos ovat yhtä edustavia kuin 1960-luvulla LOM-merkin ansainneet olivat.

 

Oma kansalaisopisto koettiin edullisemmaksi

Elokuun lopulla 49 vuotta sitten tehtiin Liperin kunnassa päätös perustaa oma kansalaisopisto, joka aloittaisi toimintansa seuraavana vuonna, syksyllä 1968. Kuusjärven eli nykyisen Outokummun kanssa sanottiin sopimus kansalaisopistotoiminnasta irti heti päätöksen tultua voimaan.

”Lukuvuoden 1966 – 67 toiminta on osoittanut vakuuttavasti kansalaisopiston tarpeellisuuden Liperissä.”

Omaa opistoa perusteltiin hallinnon tehokkaammalla hoitamisella, matka- ja päivärahakustannusten säästöillä sekä paikkakunnan opetushenkilöstön käytöllä.

”Itsenäisen opiston saaminen Liperiin pienentää näitä kuluja, koska tällöin voidaan käyttää nykyistä enemmän omalta paikkakunnalta olevia tuntiopettajia. Tällöin myös rehtorille ja muille opettajille maksetuista palkoista ja palkkioista saadaan osa verotulona takaisin omaan kuntaan.”

Liperissä toimii nykyisin oman kunnan opiston sijaan Joensuun seudun kansalaisopisto, johon liityttiin 2000-luvun alussa. Kurssitarjonta on monipuolista, ja myös hinnat ovat eri tasolla kuin opiston alkuvuosina, jolloin opetus saattoi olla ilmaista tai samalla maksulla sai käydä useissa ryhmissä. Syyslukukaudella 1966 Outokummun opistossa oli Liperin kunnan alueella 17 opintopiiriä; nykyisin seutuopistolla on satamäärin kaikille avoimia ryhmiä.

 

Tuberkuloosi meni, huijarit jäivät

18. elokuuta vuonna 1967 ilmestyneessä Kotiseutu-uutisten numerossa julkaistiin pahennusta aiheuttanut artikkeli kahden joensuulaiskelmin röyhkeästä huijauksesta. Kertomus toimikoon varoittavana esimerkkinä myös nykypäivänä rakkauttaan internetissä vannovien sulhojen ja morsianten suhteen.

”Rääkkylän välikäräjillä tuomittiin tiistaina 8.8.-67 entinen liikemies Johannes Pullinen ja kirvesmies Eino Ilmari Berg petoksesta kuritushuoneeseen.

Poliisitutkinnoissa oli käynyt selville, että Pullinen ja Berg olivat joensuulaiseen sanomalehteen panemansa kirjeenvaihtoilmoituksen perusteella tutustuneet Rääkkylän kirkonkylässä asuvaan työmiehen leskeen. Käydyn kirjeenvaihdon jälkeen Pullinen ja Berg saapuivat lesken luokse Rääkkylään ja tarjoutuivat ensin Pullinen ja sitten Berg menemään naimisiin lesken kanssa. Näiden aviolupausten perusteella he sitten saivat leskeltä rahaa lähes 2000 markkaa.

Seurueen lähdettyä Joensuuhun eksyttivät Pullinen ja Berg lesken jäljiltään ottamatta häneen myöhemminkään minkäänlaista yhteyttä. Pullinen tuomittiin kahdeksaksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen ja Berg viideksi kuukaudeksi vankeuteen.”

Lesken saati tämän rahojen kohtaloa jutusta ei selviä.

Huijareiden lisäksi kyseisessä lehdessä huolehdittiin Suomen tuberkuloositilanteesta.

– Meillä sairastuu vuosittain 7000, mikä on selvästi enemmän kuin muissa Pohjoismaissa yhteensä, tiesi kertoa Liperin ammattikoululla tiedotustilaisuuden pitänyt Kalevi Vatanen, Tuberkuloosiliiton toiminnanjohtaja.

Nykypäivänä Suomessa havaitaan 250-300 tuberkuloositapausta vuodessa. Maailmalla se on kuitenkin yhä yksi kansanterveydelle haitallisimmista sairauksista. Myös näin on maamme 50 vuodessa kehittynyt.

 

Palaneen kodin raunioilla

Onnettomuusuutisia Kotiseutu-uutisissa julkaistaan tavan takaa. Nykyään valtaosa pienistä maastopaloista kertovista jutuista ja kolarikertomuksista löytyy vain verkkolehdestä, mutta kyllä isot onnettomuudet saavat yhä palstatilaa paperilehdestäkin.

Elokuun 11. päivänä vuonna 1967 ilmestyneessä Kotsarissa kerrottiin liperiläistä Inkeri Vänskää koskettaneesta onnettomuudesta. Aineellisten vahinkojen päivittelemisen sijaan jutussa keskityttiin kuvaamaan tapahtuneen inhimillistä puolta: ”Jo toisen kerran vajaan vuoden sisällä on emäntä Inkeri Vänskä lapsineen ”alun” edessä. Viime joulukuussa menetti hän miehensä, nyt, viikko sitten Kaation talon Liperin Leppilammella tuhonneessa tulipalossa kotinsa ja omaisuutensa. — Kahdeksan palokuntaa kamppaili turhaan liekkejä vastaan. Saunasta tuli levisi autotalliin ja aittarakennuksiin, tuhosi seitsemän huonetta käsittävän päärakennuksen ja loimotti jo navetankin katolla, josta se kuitenkin saatiin sammutetuksi. Rakennuksissa ollut irtaimisto paloi lähes kokonaan. Vaatteet, jotka ennätettiin kantaa pihamaalle paloivat siinä kasoissa. Juuri mitään ei saatu pelastetuksi. Tytöille ei jäänyt muuta kuin uimapuvut ylleen.”

Lehtikuvassa neljän lapsen äiti katsoi palaneen kotinsa raunioita totisena, kaksivuotias Timo-poika sylissään. Tilanteen lohduttomuutta kuvattiin jutussa osuvasti: ”Ei tuolta enää mitään käyttökelpoista löydy, toteaa Inkeri Vänskä raunioita katselleessaan. Yrittää silti etsiä vielä jotain, astioita, tulelta säästyneitä vaatteita lapsille ja itselleen, jotain mikä edes vähän auttaisi alkuun.” Koska, kuten jutun otsikossakin todettiin ”Jotenkin on taas alkuun päästävä”.

 

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa

”Kiva täällä on olla… muuten, mutta kun eivät anna limskaa ku yhen pullon päivässä, ja näkkäri on kovaa, ja nukkumaan pitää mennä ja aamulla nousta niin hirmu aikaseen. Niin, ja sitten on aina vellii! – Joo, ja laitetaan sitten lehteen, että Jukka on oppinut kävelemään puujaloilla”, kirjoitettiin Kotiseutu-uutisissa elokuun 4. päivänä vuonna 1967.

Juttu kertoi Liperin kunnan raittius- ja nuorisotyölautakunnan järjestämästä leiristä, mikä pidettiin Honkalammella.

”Varsin eläväinen joukko kansoitti viime viikonvaihteessa Honkalammen rantaa. 150 liperiläistyttöä ja –poikaa vietti siellä viiden päivän ajan leirielämää, jota varmasti muistellaan vielä monta kertaa talven mittaan.”

Mitenkä monen muistossa kyseinen leiri edelleen on, mene ja tiedä. Mielenkiintoista uutisessa on ainakin se, miten vähän nuorisoa harmittavat asiat ovat vuosikymmenten varrella muuttuneet. Limpparin lipittämisen rajoittaminen ja aamupalapöydässä komeileva kaurapuurokattila ovat nimittäin seikkoja, joista tulee säännöllisesti rakentavaa kritiikkiä kouluikään ehtineeltä jälkikasvultani.

Ei sillä, kyllä kasvuiässä oleville ihmisille ruoka maistuu, kuten maistui Honkiksella pidetyllä leirilläkin: ”Leirikeittiön savut kohosivat keittokatoksesta rannalta koko päivän. Rauha Kinnunen oli emäntänä Honkalammella jo neljättä kesää. Siinä lihasopan aineksia paloitellessaan hän kertoi leirieläjillä olevan melkoiset ruokahalut. Lähes muuripadallinen ruokaa kahdesti päivässä aamuteen ja päiväjuoman lisäksi uppoaa nälkäisiin suihin.”

 

Etusivun juttuja

”Rääkkylä saa kunnanjohtajan”, uutisoitiin Kotiseutu-uutisten etusivulla perjantaina 28. heinäkuuta vuonna 1967. Juuri sen enempää asiasta ei sitten kirjoitettukaan – uutisessa todettiin vain kunnanvaltuuston päättäneen kunnanjohtajan viran perustamisesta.

Samalla sivulla kerrottiin väestönsuojelusuunnitelman valmistuneen Rääkkylään. ”Mahdollisen kriisitilanteen sattuessa tärkein suojelukohde on vanhainkoti. Säteilysuojia ei pitäjän alueella ole, eikä haja-asutuksen vuoksi niiden rakentaminen ole aiheellista, myöskään alueen evakuointi ei tule kysymykseen”, uutisessa todettiin.

Nimettömätkin saivat palstatilaa etusivulla: ”Meille tulee silloin tällöin lukijan taholta lehdessä julkaistavaksi tarkoitettuja kirjoituksia ja tästä olemme vain yhtä mieltä; hyvä on, että tulee. Emme kuitenkaan voi julkaista kaikkia kirjoituksia, ellei kirjoittajan nimi ole tiedossamme. Näin ollen korostamme, että kirjoituksen mukana on ehdottomasti oltava kirjoittajan nimi siitäkin huolimatta, että oikea nimi ei tule lehdessä julkaistavaksi, vaan kirjoittaja haluaa käyttää jotakin nimimerkkiä. Nimen lisäksi on syytä merkitä myös kirjoittajan osoite. Sanomattakin on selvää, että kirjoittajan nimi tulee pysymään vain toimituksen tiedossa, jos sitä ei haluta lehteen jutun loppuun merkittäväksi.”

Mainittakoon vielä, että tunnelmia agronomi Aino Sarasteen kanalastakin oli samaiselle sivulle painettu. Oikeaan alalaitaan sijoitetusta mustavalkoisesta kuvasta käy ilmi sama mikä tekstistäkin: melkoinen määrä kotkottajia käsämäläistilalla pyrähtelee.

Melkoinen määrä juttuja etusivulla!

 

On säitä pidellyt ja tulvia tyrkännyt

Mikään ei puhuta suomalaisia yhtä paljon kuin sää. Liperin ja Rääkkylän raiteillakin päivitellään tavan takaa kesäsäitä ja talvikelejä – auringonpaistetta tai sen puutetta, masentavasti vihmovaa räntäsadetta, taivaanrannassa kumisevaa ukkosta. On päivitelty jo kauan, todistettavasti vuodesta 1967 lähtien.

Heinäkuun 21. päivänä mainittuna vuonna ilmestyneen Kotsarin etusivulla nimittäin uutisoitiin, että ”Tulva peittää pellot Roukalahdella”. Vesisateista kummunneessa uutisessa todettiin, että ”Vedenpinta nousee Pyhäselässä ollen nyt jo seitsemisenkymmentä senttiä normaalia ylempänä. Liperin Roukalahdella on kymmeniä hehtaareja viljelyksistä ja heinämaista joutunut tulvan valtaan. Veden alle jääneet maat eivät enää kanna maatalouskoneita, ja paikoin vettä on niin paljon, ettei kumisaappaan varsi riitä. Monet rantatilat ovat pientiloja, joten vahingot ovat sitäkin tuntuvammat.”

Tyystin toimettomina liperiläisviljelijät eivät tilannetta kuitenkaan suostuneet silmittelemään. Paikallisaviisissa nimittäin todettiin, että ”Maanantai-iltana lähti Liperistä lähetystö, johon kuuluivat Lauri Vottonen, Hemmi Juvonen ja Ale Holopainen, Helsinkiin esittämään asiaa maatalousministeriöön ja –hallitukseen.

Viljelijöitä kaihersi pelko, että tulvatilanne äityy vuoden 1962 tasolle. Tuolloin kaikkien roukalahtelaisten rantatilojen pellot jäivät veden alle. Silloin jos milloin sikisi säästä puheenpartta.

 

Entisaikaankin oli elinkeinoja

”Sanotaan, että maamiehen ja lomalaisen ”hyvä ilma” harvoin sattuu samaan aikaan. Toinen toivoo hellettä, toinen kaipailee paremminkin pientä sadetta peltojaan kosteuttamaan.”
Näin alkoi Kotiseutu-uutisten vuonna 1967 heinäkuun 14. päivänä julkaistu juttu: Mitä maamiehelle kuuluu? Käsissäsi nyt pitämän lehden tapaan kyseltiin jutussa paikallisten maanviljelijöiden kesäkuulumisia.
– Ruis kasvaa kohtalaisesti, ei osaa oikein kehua eikä moittia. Myös toukoviljat ovat lupaavan näköisiä. Perunaa on meillä verrattain vähän, mutta sekin näyttää olevan hyvällä alulla, Harjulan tilan Heikki Tuomela arveli 50 vuotta sitten.
– Vedestä on risti, alkaa jo olla kosteutta liikaa, voivotteli Uuno Kröger Paloniemestä.
Rääkkylän puolella sen sijaan puhutti turismi. Etusivun kuvallisessa jutussa Rääkkylän matkailunäkymiä odottaa kaksi miestä Helsingistä tulossa olevaa lomalaisbussia.
– 26 helsinkiläistä perhettä on ollut tai tulee lomalle Rääkkylään. Sellaiset paikat, joissa ranta on lähellä, ovat olleet kysytyimpiä. Myöskin savusauna ja maataloustuotteiden ostomahdollisuus ovat olleet tärkeitä seikkoja lomapaikkaa valittaessa, matkailuasiamies Keijo Saarinen kertoi.
Kihauksesta ei tuohon aikaan vielä tiedetty. Sen sijaan Rääkkylä osallistui Suomalainen löytöretki 1967  -kampanjaan. Paikkakunnalle oli piilotettu 14 rastia. Neljällä rastilla käynyt ja kilpailukupongin täyttänyt henkilö osallistui kerran kuussa pidettävään arvontaan. Kesäkuun palkinnon, Rääkkylän-kiulun, voitti rouva Hilkka Leino.
Kivisalmen lossilla laskettiin kesän mittaan myös lomalaisten autoja. Kesäkuussa niitä oli kertynyt 1115.
– Mikäli laskelmat näyttävät hyviltä, tullaan Rääkkylässä ensi talven aikana rakentamaan hirsihuviloita vuokrattavaksi ensi kesän lomailijoille, suunnitteli matkailulautakunnan puheenjohtaja Toimi Pakarinen.

 

Vanha virsi, uusi sävel

Vuonna 1967 heinäkuun seitsemäntenä päivänä Kotiseutu-uutisten kolmossivulla seisoi ylpeä joukko pohjoiskarjalaisia naisia. Jutun otsikko kuului: ”Emännät lomaleirillä Siikasalmella”. Artikkelista selviää ainakin se, että rannalla rötköttelyn sijaan tuohon aikaan lomat pantiin Siikasalmella hyötykäyttöön.
Toimittaja kuvailee naisten aamutoimia seuraavasti: ”Aamukahvin, voimistelun ja ulkoilun jälkeen oli kello 9.45 vuorossa päivän ensimmäinen oppitunti tai esitelmä klo 9.45 kestäen klo 11:een, jolloin syötiin aamiaista.”
Tankkaamisen jälkeen aloitettiin varsinainen ohjelma: Oli Pastori Eelis Mannisen esitelmää raittiudesta. Vieno Simonen kertoi itsenäisyytemme 50-vuotisjuhlavuodesta. Täydellisen lomapäivän varmistamiseksi Heikkilä piti vielä luennon yhteiskuntamme kehityksestä 1800 – 1900 -luvuilla.
Tylsää leirillä on siis tuskin ollut, minkä myös jutun kirjoittaja ilmaisee kuvatekstissä: ”Lomaleirin vaikutus näkyy kasvoista – hymyileviä.”
Nykypäivän toimittajan huomiona mainittakoon, että Siikasalmen koululla leiriperinteet jatkuvat kunniakkaasti yhä tänäkin päivänä. Ehkä jopa Kotiseutu-uutisten 25:nnen numeron aikoja toiminnallisempina. Ainakin meininki on kansainvälistynyt.
Artikkelia kirjoittaessani Siikasalmella lomailee 130 venäläistä partiolaista, joiden ohjelmaan kuuluu muun muassa melontaa ja keskiaika-aiheisia työpajoja. Myöhemmin heinäkuussa Siikasalmelle kokoontuu Nordic Youth meeting -tapahtuman myötä joukko pohjoismaalaisia nuoria pohtimaan ekologisen elämän perusteita.

 

Sentraali-Santra, Keskuksen Anni, eläkkeelle

Moniko muistaa aikaa, kun kunnissa olivat toiminnassa käsivälitteiset puhelinkeskukset? Keskusneidin uran Liperin Telehfooni Oy:ssa vuonna 1925 aloittanut Anni Mustonen saateltiin reilun neljänkymmenen vuoden työrupeaman jälkeen eläkkeelle kesäkuun lopussa 1967 haikein sanankääntein: ”Ei istu enää kuulokkeet korvilla puhelinpöydän takana… Liperi… kiitos… ilmoitan.”
Aloittaessaan puheluiden välittämisen Anni Mustonen oli parikymppinen, mutta työuransa aikana hän ehti kokea monenlaista, esimerkiksi raskaan sota-ajan.
Anni Mustonen kuvaili Kotiseutu-uutisten tekemässä haastattelussa puhelinkeskuksen toimintaa sota-aikana: ”Perääntymistalvena oli sotilaitten majoitus järjestetty Liperiin. Keskus joutui armeijan alaiseksi. Tulivat käyttöön peitenimet … Tarri, Suu, Silmä, Matti, Horna, Hiisi… Siviilisanoja ei saanut käyttää. Siviiliväestön kanssa oli vaikeuksia. Eivät tienneet peitenimistä. Luulivat minun lopullisesti seonneen.”
Keskuksen Annina liperiläiset tunsivat Anni Mustosen vielä eläkeiässäkin, ja hän itse oli työuraansa tyytyväinen: ” Jos uudelleen pitäisi valita, samalle alalle lähtisin. Jos poika olisin ollut, olisi minusta varmasti puhelinasentaja tullut.”  Anni Mustonen oli muuten ollut työssä jo kymmenen vuotta, ennen kuin hän sai ensimmäisen kesälomansa, ja muutosta hän kuvaili tyytyväisenä: ”Helppoa työ nyt on ollut ensimmäisiin työvuosiini verrattuna. On tarkat määräajat, lyhyet päivät ja vuorotyö.”

 

Perinteellisesti tyttötertsettejä juhannusvesillä

”Perinteelliset Liperin seurakunnan ja Kansan Raamattuseuran Valonjuhlat pidetään nyt neljännen kerran kuluvan kesäkuun 23-25 päivinä Liperin kirkolla”, seisoo vuoden 1967 aviisissa. Nämä puolen vuosisadan takaiset juhannusbailut pitivät sisällään kokkojuhlan Kirkkorannassa, sunnuntaipäivän tilaisuuksia sekä iltakirkon ja ehtoollisen. Vetonaulat eivät kenties olisi enää 2000-luvulle tyypillisiä, sillä ”juhliin saapuu kuten kahtena aikaisempanakin kesänä Sana-laiva, joka tekee risteilyjä lähivesillä. Laivan mukana kulkeva tyttötertsetti esiintyy. Vieraina puhujina kuullaan rovasti Edvin Nousiaista ja matkasihteeri Uuno Vannista.”
Juhannuksen juhlistaminen on ottanut uusia ulottuvuuksia viidenkymmenen vuoden aikana, mutta pohjapiirros on säilynyt samana. Alkomahooliahan siinä ehtoollisviinissäkin on. Kokko löytyy edelleen, eikä paatin kannelle nousemisesta ole luovuttu.

 

Rantamaisemia ja järvinäkymiä

Mitä kuntalaiset ajattelevat matkailumajoituksesta? Tähän kysymykseen annettiin vastauksia 16. kesäkuuta vuonna 1967 ilmestyneessä Kotsarissa, sillä ”Viime aikoina, erityisesti tänä keväänä on Rääkkylä ollut matkailun merkeissä kovasti esillä. Keväällä pitäjässä vieraillut Asuntosäästäjät ry retkikunta totesi, että täällä on hyvät olosuhteet kehittyvälle matkailu- ja lomailutoiminnalle. Kyllähän Rääkkylässä rantoja on, ehkä enemmän kuin useimmissa muissa Pohjois-Karjalan pitäjissä, joten siinä suhteessa edellytyksiä varmasti on. Yhtä tärkeä tekijä on varmasti kuitenkin pitäjän kanta-asukkaiden suhtautuminen matkailu-, lomailu- ja retkeilytoimintaan, sekä matkailijoiden majoituksen ja oleskelun järjestämiseen.”
Niinpä Kotiseutu-uutiset kysyikin muutamilta rääkkyläläisiltä aiheeseen liittyviä kysymyksiä. Vastausta kaivattiin muun muassa siihen, voiko Rääkkylä tarjota joitakin matkailunähtävyyksiä.
Tauno Rautiainen Piimänlahdelta listasi nähtävyyksiksi Kirkkovuoden, Vuoniemen sekä lukuisat rantamaisemat ja järvinäkymät.
Sangenlahdessa asuva maanviljelijä Vilho Ylhäinen oli samoilla linjoilla: ”Kyllähän täällä mukavia maisemia on vaikka millä mitalla, erikoisesti järvimaisemat ovat kesällä kauniita.” Samoin kuin haapasalmelainen Unto Halonen: ”Kesäaikanahan täällä on järvimaisemia paljon, täällä Haapasalmella olevat lukuisat saaret olisivat myös katselemisen arvoisia.”
Mitäpä haastatellut sitten tuumasivat majoitusasioista, aikoivatko he majoittaa matkailijoita tai lomailijoita? Haastatelluista positiivisimmin asiaan suhtautui Vilho Ylhäinen, joka tuumasi että ”Kyllä, sikäli kun tulijoita on. Meillä on tässä pieni perhe, joten tilaa on, lisäksi on käytettävissä uusi vene ja uusi sauna, saunomis- ja kalastusmahdollisuudet ovat hyvät.”

 

Asiapoikia, syntymäpäiväsankareita ja talouskouluun valittuja

Monenmoista mielenkiintoista on painettu Kotiseutu-uutisten numeroon, joka tipautettiin tilaajien postilootiin perjantaina 9. kesäkuuta vuonna 1967.

Etusivulla komeilevassa mainoksessa kerrottiin, että Liperin museo on auki sunnuntaisin kello 12.00–14.00 välisen ajan. Pääsymaksujen suuruuskin mainittiin: aikuisilta 50 penniä ja koululaisilta 30 penniä.

Sivulla kaksi puolestaan uutisoitiin opettajien valmistuneen: ”Joensuun seminaarista on kansakoulunopettajaksi valmistunut mm. Matti Olavi Vestman Liperistä. Kansakoulunopettajiksi ovat valmistuneet mm. Urho Lossi, Liperi, Unto Eelis Naumanen, Rääkkylä, Sauli Tuomela, Liperi.”

Tämän uutisen alla lueteltiin, ketkä on hyväksytty opiskelijoiksi Joensuun talouskouluun.

Myös merkkipäiviään viettävien nimet tavattiin tuohon maailmanaikaan painaa paikallislehteen. Kesäkuisessa Kotsarissa kerrottiin muun muassa, että 50 vuotta täyttävät: ”Emäntä Alma Soikkeli o.s. Mustonen Rääkkylän Oravisalossa 10.6. Kirvesmies Otto Vestman Liperin Mattisenlahdessa 14.6. Rouva Kirsi Hirvonen o.s. Hirvonen Rääkkylän Kirkonkylässä 15.6.”

Kolmossivulla olevassa Liperin Osuuskaupan mainoksessa taas peräänkuulutettiin työntekijää: ”Reipas 16 vuotta täyttänyt poika saa asiapojan toimen keskustoimipaikalla”.

Kivisalmen lavan vastaavassa tiedoksiannossa taas kerrottiin seuraavana päivänä järjestettävästä tapahtumasta. Perheviihde mustaa ja valkoista –tapahtumassa esiintyivät muun muassa Danny, Katri-Helena, Anki ja The Islanders.

Arvinsalmen toisella puolen, Liperin lavalla puolestaan tanssahdeltiin ensin Tikanpoikien ja sitten Lasse Mårtenssonin tahtiin.

 

Huolehdimme mustalla valkoiselle hakkaamisesta

Toukokuussa vuonna 1967 Kotiseutu-uutisissa tapahtui parikin merkittävää muutosta, joista toki lehden sivuilla kirjoitettiin. Kesäkuun toisena päivänä ilmestyneessä numerossa uutisoitiin, että Kotsariin on palkattu uusi toimittaja: ”Lehtemme palvelukseen toimittajaksi sekä hoitamaan eräitä konttoritehtäviä tuli 8.5. merkonomi Leena Parviainen Liperistä. Toimittaja Parviainen on syntynyt Liperissä, päässyt ylioppilaaksi Joensuun tyttölyseossa v. 1964 ja suorittanut merkonomitutkinnon Joensuun Kauppaoppilaitoksessa v. 1965. Toimittaja Parviainen on ollut aikaisemmin Kaakkoisseutu-nimisen paikallislehden toimittajana.”

Palstatilaa sai myös uutinen toimituksen muutosta: ”Lehtemme toimitus, joka tähän saakka on ollut sijoitettuna Asuntokallioon, eli vähän sivuun keskustasta, on muuttanut aivan Liperin kirkonkylän keskustaan Janne Nuutisen taloon, sen toiseen kerrokseen. Toimituksen varmaan löytää, sillä apteekin nurkalta aina toimitukseen saakka on sijoitettu opasteet. Uskomme tämän muutoksen helpottavan yhteydenpitoa lehden ja lukijakunnan välillä. Kun Teillä on asiaa joko lehden varsinaiselle tekstipuolelle tai ilmoitustilaan, niin pistäytykää talossa. Jos asianne ei ole paperilla, niin me huolehdimme mustalla valkoiselle hakkaamisesta.”

 

Rauhaa, järvimaisemia ja hyviä kalavesiä

”Tämä on Kotiseutu-uutisten Rääkkylää esittelevä matkailunumero. Toivotamme puolestamme matkailijat tervetulleiksi Rääkkylään ja samalla tietenkin myös Liperiin”, kerrottiin paikallislehden etusivulla 26. toukokuuta vuonna 1967.

Kekälevuakunapitäjäksi tituleerattua Rääkkylää esiteltiin lehdessä varsin seikkaperäisesti: ”Rääkkylän kunta sijaitsee Pohjois-Karjalan eteläosassa ja rajoittuu Liperin, Pyhäselän, Tohmajärven, Kiteen ja Savonrannan kuntiin. Kunnan pinta-ala ilman vesiä on 418 neliökilometriä. Asukasluku noin 5800 henkeä. Pinnanmuodostukseltaan Rääkkylä on epätasaista ja pienimäkistä. Pitkin pitäjää kaakosta luoteeseen kulkee useita soraharjuja kohoten paikoitellen korkeammiksi kukkuloiksi, joilta avautuu kauniit näköalat yli järvien ja selkien”, lehdessä kerrottiin.

Matkailunumeron sivuilla uutisoitiin muun muassa veneenrakennustoiminnan alkavan pitäjässä, Rääkkylä-Seuran toimineen yli vuosikymmenen ja että kunnan matkailulautakuntakin on ollut puuhakkaana. Palstatilaa saivat myös Oravilahden kalastuskunnan kokouksen anti sekä naisten tekemistä kudonnaisista koottu näyttely.

Kerrottiinpa lehdessä myös matkailun mahdollisuuksista: ”Ollaan optimistisia ja uskotaan, että kunnallamme on mahdollisuus muodostua kesäiseksi lomanviettopaikaksi pääkaupunkilaisille, sillä meillä on tarjottavina riittävästi rauhaa, kauniita järvimaisemia ja hyviä kalavesiä.”

 

Liperiä esittelevä matkailunumero

”Tämä on Kotiseutu-uutisten Liperiä esittelevä matkailunumero, jota tullaan jakamaan maksutta matkailijoille Liperin kunnan alueen matkailukohteissa. Ensi viikon numero tulee olemaan Rääkkylää esittelevä”, kerrottiin Kotsarin etusivulla 19. toukokuuta vuonna 1967.

Niin ikään etusivulle oli painettu matkailulautakunnan puheenjohtaja Viljam Piiroisen esittely kunnasta. Siinä todettiin muun muassa, että ”Historiallista mielenkiintoakaan vailla ei Liperi ole. Pitäjämme kauniit järvimaisemat, vaarat, vanhat herraskartanot, kirkot, museot ja muistomerkit ovat paikkoja, jotka matkailijoitakin kiinnostaa.”

Pitäjän turistinähtävyyksiksi Piiroinen nimesi muun muassa Lamminniemen kartanon, Simananniemellä sijaitsevan Hällströmien taidekattoisen sukukartanon sekä Siikasalmen maataloudelliset oppilaitokset.

Matkailunumeron sivuilla kerrottiin myös, että maatalomajoituksen suosio on kasvamassa, Pärnätupa valmistautuu ottamaan vieraita vastaan ja Siikakosken partaalla sijaitseva vanha savusauna on matkailullinen erikoisuus. Valotettiinpa sitäkin, missä kulkevat Liperin löytöretkilenkit: 74 kilometrin mittainen Saunalenkki ja kymmenkunta kilometriä lyhyempi Pärnälenkki.

Parhaillaan Kotiseutu-uutisten toimituksessa työstetään Kesä-Kotsaria, jota voi hyvinkin verrata puolen vuosisadan takaiseen matkailunumeroon. Aviisin tarkoituksenahan on kertoa, mitä kaikkea erikoista, mielenkiintoista ja kokemisen arvoista lehtemme levikkialueelta löytyy.

 

Liikunnan harrastamisen puolesta

Kuluvan viikon tiistaina vietettiin Unelmien liikuntapäivää, ensimmäistä kertaa ikinä. Teemapäivän ideana oli haastaa suomalaiset liikkumaan ja löytämään sitä kautta itselleen uusia liikunnallisia harrastuksia. Trendikäs pop up –tapahtuma toi pomppulandian ja kaupunkisodan viinijärveläiskoululle ja jalkautti paikallislehden tekijät reippailemaan kylänraitille kesken arkisen ahertamisen.

Vaikka Unelmien liikuntapäivä on käsitteenä tuore tapaus, samaa ei passaa sanoa sen perimmäisestä tarkoituksesta. Kansalaisia kun on patisteltu patikoimaan jo pidemmän aikaa. 12. toukokuuta vuonna 1967 ilmestyneessä Kotsarissa kerrottiin, että valtakunnassa vietetään kevään kuntokautta 1.5.–15.6. välisenä aikana.

”Tarkoituksena on saada mahdollisimman monet harrastamaan liikuntaa, ei ainoastaan kerran vaan useammin, jolloin siitä muodostuisi tapa ja miellyttävä harraste. Edellisinä vuosina on Liperin osuus kuntien välisessä kilpailussa jäänyt vähäiseksi ja sen vuoksi liperiläisillä on aika jo tänä keväänä korjata asia. Liperiläiset ottavat nyt mittaa toisistaan haasteottelun merkeissä. 10.5.–5.6. välisenä aikana kilpailevat Liperi ja Viinijärvi keskenään rajoinaan ev. lut. seurakunnan rajat. Lajeina kilpailussa ovat 10 km kävely tai 20 km pyöräily”, luki lehden etusivulla.

Liikuntatempauksia pitäjässä järjestivät tuolloin lähinnä urheiluseurat. Olkoonkin, että myös yksityiset henkilöt ja muut järjestöt saivat osallistua kansalaisten liikuttamiseen.

Aivan kuten Unelmien liikuntapäivänäkin.

 

Sivistystaso nousuun 21 kirjaston voimin

”Liperin kunnan kirjastoista viime vuonna 45 460 lainausta”, kerrottiin Kotiseutu-uutisten etusivulla 5. toukokuuta vuonna 1967. Uutisessa todettiin, että kunnassa on 21 kirjastoa, joiden hyllyillä komeilee kaikkiaan 18 820 kirjaa. Kirkonkylän, Viinijärven ja Ylämyllyn lisäksi kirjastopalvelua oli tuohon aikaan tarjolla myös Ahonkylässä, Huistinvaarassa, Kaatamossa, Kiiessalossa, Komperossa, Korpivaarassa, Käsämässä, Lammulla, Leppilammella, Liperinsalossa, Mattisenlahdessa, Roukalahdella, Salokylällä, Sulkamassa, Tutjunniemessä ja Vaiviossa sekä kunnalliskodissa ja kunnansairaalassa. Eikä palvelu tuohon aikaan suinkaan tarkoittanut sitä, että kirjastoauto kurvasi kylälle.

Tänä päivänä pitäjän kolmen kirjaston valikoimiin kuuluu noin 86 000 nidettä. Näistä pääkirjastolla majaansa pitää 46 000 nidettä, Ylämyllyn ja Viinijärven toimipisteissä 20 000 kummassakin. Sana nide käsittää paitsi kirjat, myös lukutuvasta lainattavan musiikin.

Kivijalkakirjastojen lisäksi myös kirjastoauto Ketunlenkissä on niteensä, kaikkiaan noin 12 900 kappaletta. Yhteenvetona voisikin todeta, että liperiläiskirjastoista löytyy nykyään liki 100 000 lainattavaa artikkelia.

Vuonna 1967 Kotsarissa kerrottiin, että televisio on vaikuttanut vähentävästi moniin hyviin harrastuksiin, myös lukemiseen. Olkoonkin, että ”Tämä ei näytä tilastojen valossa pitävän ainakaan Liperissä paikkaansa: lainausmäärät ovat jatkuvasti nousseet. Lainausten kasvu on ollut huomattavasti nopeampaa kuin lainattavien kirjojen lukumäärällinen kasvu. Kun vielä lisätään, että lainaajien valtaosa on nuorta polvea, niin todellinen kehitys voidaan katsoa juuri päinvastaiseksi kuin mikä on yleinen käsitys. — Lainausmäärien jatkuvasta noususta – siitäkin huolimatta, että paikkakunnan väestön määrä pienenee – on pääteltävissä yleisen sivistystason nousu.”

 

Taksimiesten juttusilla

Kävipä Kotiseutu-uutisten toimittaja päivänä muutamana taksimiesten juttusilla. Ja naputti sitten paikallislehteen jutun sen perusteella, mitä oli Rääkkylän kirkonkylän taksiasemalla kuullut. Tuo artikkeli julkaistiin Kotsarissa 28. huhtikuuta vuonna 1967.

”Tapasimme joukon taksimiehiä, jotka kertoivat ammattinsa valo- ja varjopuolista, enimmäkseen viimeksi mainituista. Todettiin että kehitys on kulkenut jatkuvasti huonompaan suuntaan heidän kohdallaan. Syitä mainittiin useitakin, ensisijalla kuitenkin yksityisautojen jatkuvasti kasvanut lukumäärä sekä pitäjän nuorison siirtyminen muille maisemille”, lehtijutussa kerrottiin. Myös suurten kalustokustannusten, huonojen teiden ja autotarvikkeiden kallistumisen todettiin lisäävän taksiautoilijoiden tuskaa.

Autoilija Eino Mujunen valitteli artikkelissa, etteivät kesälomalaisetkaan enää anna automiehille töitä entiseen malliin. Epätoivoon mies ei kuitenkaan vaipunut: ”Ehkäpä ajat siitä vielä paranevat, sanoi autoilija Mujunen ja suuntasi autonsa Haapasalmelle päin”, Kotsarissa kirjoitettiin.

Vuonna 1967 Rääkkylässä oli 24 taksiautoilijaa. Vertailun vuoksi todettakoon, että kuluvalle vuodelle Ely-keskus on määritellyt Rääkkylän taksilupien enimmäismääräksi 12.

Viisi vuosikymmentä sitten pitäjässä oli kaksi taksiasemaa: toinen kirkonkylällä ja toinen Rasivaarassa. Niillä työskenteli 11 rattimiestä; loput 13 ajoivat automobiilejaan kotoaan käsin.

”Jos otetaan huomioon pitäjän pieni asukasluku ja toisaalta taksiautojen ja yksityisautojen suuri lukumäärä, niin tämä merkitsee sitä että vajaatyöllisyys on tuttu asia useimmille autoilijoille”, Kotsarissa todettiin.

Kerrottiinpa sekin, että tuohon aikaan Rääkkylässä oli vähän päälle viisi tuhatta asukasta ja yli neljä sataa yksityiskäytössä olevaa henkilöautoa. Yksinkertaisella matematiikalla se tarkoitti yhtä autoa kahtatoista ja puolta ihmistä kohden.

 

Sinisellä säväytetty

Huhtikuun 21. päivänä vuonna 1967 liperiläisten ja rääkkyläläisten postilootiin tipahti jotain sinisellä sävytettyä. Kotiseutu-uutisten etusivulla komeili tuolloin lehden nimi vaaleansinisin kirjaimin. Samaa värisävyä oli lisäksi käytetty etusivulla olevissa mainoksissa. Myös keskiaukeamalle ja takasivulle painettuja kaupallisia tiedotteita oli höystetty samaisella tehostevärillä. Siniselle väripohjalle oli painettu muun muassa tieto siitä, että Esa Pakarinen pistäytyy Kestimarkkinoilla Rääkkylässä.

Värityksensä tähden numero oli poikkeustapaus paikallislehden ensimmäisessä vuosikerrassa. Painomusteen eri sävyjähän aviisin sivuille tuolloin vain painettiin; värit loistivat poissaolollaan. Huhtikuisen numeron lisäksi vain yhdessä joulukuisessa Kotsarissa oli käytetty pirtsakkaa tehosteväriä – mitäpä muutakaan kuin joulunpunaista.

1960-luvulla paikallisaviisin värittömyys ei suinkaan johtunut siitä, että elo ja olo olisi Liperin ja Rääkkylän leveyksillä ollut kovin ankeaa ja tasaisen harmaata. Ilmiön taustalla olivat markat. Paljon ehti vettä virrata Taipaleenjoessa ennen kuin neliväripainatuksesta kustannustehokasta kehkeytyi. Itse asiassa vielä tänäkin päivänä voi joidenkin julkaisujen mainoslaskuissa säästää, mikäli väreissä pihtailee.

Sinistä väriä Kotsarissa suositaan edelleen, saaristo-osakunnissa kun lehti ilmestyy. Tuoreimman numeron kannessa lukee ”uutiset” vain aavistuksen tummemmalla veden värillä kuin vuoden 1967 huhtikuisessa numerossa. Johtuuko sävyero sitten painotekniikasta vai jostain muusta seikasta, mene ja tiedä.

 

Muutama sana metsien urheilusta

Kotiseutu-uutisten lukijat ovat tuoneet aatoksiaan julki lehden sivuilla ensimmäisestä vuosikerrasta lähtien. Perjantaina 14. huhtikuuta vuonna 1967 ilmestyneessä numerossa julkaistiin kaksi tekstiä Lukijat kirjoittavat –palstalla. Molemmissa aiheena oli urheilu: toisessa Liperin olympialaisiksi tituleeratut pitäjän mestaruuskilpailut, toisessa suunnistus.

Kyösti Laaninen totesi kirjoituksensa aluksi, että suunnistus on yksi niistä urheilulajeista, joita harrastetaan pääasiassa kesällä. ”Kevät ja syksy ovat suunnistukselle parasta aikaa. Keskikesä on vähän hiljaisempaa kesälomien ja kuumien ilmojen takia.”

Laaninen muisteli kirjoituksessaan, että lajia on harrastettu Liperissä ainakin vuodesta 1945 lähtien. Tuolloin Liperin Taimea edustaneet Arvi ja Jouko Kinnarinen voittivat piirinmestaruuden miesten ja nuorten sarjoissa.

”Tänä keväänä on tarkoitus saada uusia suunnistajia mukaan, etenkin nuoria. Pyrimme järjestämään koulutus- ja harjoitustilaisuuksia ainakin Ylämyllyllä, Viinijärvellä, Sulkamassa ja Salokylässä. Viinijärven Urheilijat järjestää pitäjänmestaruuskilpailut syksyllä ja elokuussa järjestämme piirin yösuunnistusmestaruuskilpailut sekä nuorille pyrimme järjestämään piirikunnallisia kilpailuja kesän aikana. Toivomme, että saisimme metsien urheilun pariin uusia innokkaita harrastajia”, Laaninen päätti tekstinsä.

Moni asia on viimeksi vierähtäneen puolen vuosisadan aikana muuttunut, mutta eivät suinkaan kaikki. Suunnistusta Liperissä harrastetaan edelleen aktiivisesti – edellisten rastien jälkeenhän ei ole järin montaa yötä nukuttu.

 

”Nyt on siis Rääkkylä tullut mukaan”

Kotiseutu-uutisia luonnehdittiin Liperin, Viinijärven ja Rääkkylän puolueettomaksi paikallislehdeksi perjantaina 7. huhtikuuta vuonna 1967 ilmestyneessä numerossa – ensimmäisen kerran. Tuolloin aviisin levikkialue kasvoi kattamaan myös kekälekunnan.

Muutosta taustoitettiin lehdessä näin: ”Kun viime vuosina on tänne Pohjois-Karjalaankin perustettu useita paikallislehtiä, on levikkialueeksi yleensä otettu kaksi, joskus kolmekin kuntaa. Useimmiten yksi kunta on liian pieni levikkialueeksi lehden toimintaedellytyksiä ajatellen, mutta toisaalta on liian suuri levikkialue taas haitaksi.”

Artikkelissa valotettiin maakunnassa ilmestyvien paikallislehtien levikkitilannetta ja kerrottiin, että ”Kotiseutu-uutiset tarkoitettiin alun pitäen vain Liperin kunnan alueelle leviäväksi, mutta käytäntö on osoittanut, että samanlainen laajentaminen on tämän lehden kehittämisen kannalta tarpeellinen kuin muuallakin. Nyt on siis Rääkkylä tullut mukaan ja Kotiseutu-uutiset tulee käsittelemään tästä lähtien sekä Liperin että Rääkkylän kunnan alueen asioita. Rääkkylässä tulee olemaan oma paikallistoimittajansa.”

Rääkkylän paikallistoimittaja Esa Halonen esiteltiin lehdessä lyhyesti, mutta kuvan kera. Sanottiin, että toimittajan tavoittaa puhelinnumerosta Rasivaara 31 ja luvattiin, että yhteyttä saa ottaa niin uutis- kuin ilmoitusasioissakin.

Ensimmäiset Rääkkylää käsittelevät uutisetkin huhtikuun ensimmäiseen numeroon painettiin. Kotiseutu-uutisissa kerrottiin sekä Rasihovissa pidetyistä tansseista että kansalaiskoululla järjestetystä MLL:n kevätkokouksesta. Ja saivatpa palstatilaa Rääkkylän mestaruushiihdotkin.

 

Kerrospukeutumista ja värikkäitä vaatteita

Tasan 49 vuotta sitten ilmestyneessä Kotiseutu-uutisten numerossa valotettiin muun muassa pukeutumisen saloja. Paikallislehdessä kerrottiin, että puuvilla-anorakki on verraton vaate säällä kuin säällä: ”Vettähylkivästä ja tuulenpitävästä puuvillapopliinista valmistettuna se toimii oli sitten suojakeli tai ”siperiaaninen viima”. On vain hankittava kyllin tilava vaate, jotta sen alle voi aina tarpeen vaatiessa lisätä lämmittäviä vaatekertoja. Eikä anorakki ole vain talven vaate, itse asiassa se on kätevä ympäri vuoden.”

Artikkelin perusteella voisi päätellä, ettei kerrospukeutuminen suinkaan ole tämän päivän trendi. Jo vuonna 1967 tiedostettiin, ettei päällimmäisen vaatteen paksuus suinkaan ratkaise sitä, paleleeko ulkoilijaa vaiko ei. Tuolloin ei vain vielä tunnettu teknisen vaatteen käsitettä.

Värikkyyden nimiin liputettiin sitäkin reippaammin: ”Ne ajat ovat jääneet, jolloin anorakki piti olla yksivärinen, mieluiten musta. Nyt käytetään riemunkirjavia suomalaisia puuvillakankaita, joissa loistavat hilpeät neonvärit. Kuvamme tyttö on tosi pirteä ilmestys keväthangilla, anorakki on valmistettu puna-kelta-kuvioisesta lappisatiinista, housut ovat keltaista velvetonia.”

Harmi vain, että mielikuvituksen varaan jää, miltä tämä ”kuvamme tyttö” oikein näyttää – hänen potrettiaan kun ei lehdestä löydy. Ei sillä, että mustavalkoisessa lehdessä väriloisto olisi edes parhaimmalla mahdollisella tavalla tullut esiin.

 

Ilmoitetaan, vaikkei ilmoituksista mitään maksetakaan

”Kunta ei julkaise ilmoituksiaan Kotiseutu-uutisissa”, uutisoitiin Liperin-Viinijärven seudun paikallislehdessä perjantaina 31. maaliskuuta vuonna 1967. Asiasta päätettiin kunnanvaltuuston kokouksessa äänestyksen jälkeen – eikä päätös ollut Kotiseutu-uutisten tekijöiden mieleen:

”Vain neljä ääntä annettiin julkaisemisen puolesta. Siitäkin huolimatta, että pidämme ratkaisua ehdottomasti epäoikeudenmukaisena ja perusteluiltaan heikkona, oli muutamassa puheenvuorossa niiden kielteisyydestä huolimatta jotakin asiallistakin pohjaa, esim. kunnan vaikea taloudellinen tilanne, ettei oltu varattu talousarvioon määrärahaa kuin kolmelle lehdelle jne. Muutama puheenvuoro, nimenomaan yksi, ei sisältänyt muuta kuin joukon epäjohdonmukaisuuksia.”

Näin vahvasti kantaaottavia uutisjuttuja paikallislehdissä tuskin tänä päivänä julkaistaan. Toimittajat saavat toki tuoda mielipiteitään esille pakinoissa ja kommenteissa, muttei asioiden uutisoinnin lomassa. Journalistin ohjeissakin todetaan, että ”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen.” Sellainen käsite kuin epäoikeudenmukaisuus on subjektiivinen ja vaikeasti määriteltävä – kuten filosofiaa opiskelleet takuulla tietävät.

Siltoja polttamaan Kotiseutu-uutisissa ei kuitenkaan lähdetty viisi vuosikymmentä sittenkään. Aviisissa ajateltiin kuntalaisten etua ja kerrottiin:

”Tulkoon tässä yhteydessä mainituksi, että lehtemme tulee kaikesta huolimatta julkaisemaan tämän vuoden aikana kaikki kunnalliset ilmoitukset, joilla on kunnan jäsenille vähänkin suurempaa merkitystä. Julkaisemme osan myös sellaisista tiedotuksista, jotka on ilmoitettu vain kunnan ilmoitustauluilla, koska niiden seuraaminen tuottaa etenkin sivukylissä asujille vaikeuksia.

 

Ukko-Sampo ja Solifer-merkkinen mopo

Mustaa tekstiä sanomalehtipaperin värisellä pohjalla. Siinä varsin monen mainoksen käsikirjoitus, ainakin mitä tulee Kotiseutu-uutisissa vuonna 1967 julkaistuihin reklaameihin. Visuaalisesti näyttävät mainoskuvat loistavat poissaolollaan – kaikesta päätellen paikallisaviisissa mainostaneet tahot eivät allekirjoittaneet sanontaa ”Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.” Sanan mahtiin luotettiin tuolloin ehkä vankemmin kuin nykyään.

Maaliskuun 31. päivänä ilmestyneessä lehdessä mainostettavaa oli muun muassa paikallisilla kirjakaupoilla, Liperin Osuuskaupalla ja Joensuun Huonekalukeskus Oy:llä. Solifer mopoa kehuttiin mainostekstissä ketteräksi ja turvalliseksi liikenteessä, Mc Culloch –merkkistä perämoottoria luonnehdittiin puolestaan todelliseksi jokamiehen perämoottoriksi. Luxor TV:n sanottiin taas edustavan korkeaa laatua. Mikä oli ehdottomasti maininnan arvoista, sillä ”TV-hankintaa suunniteltaessa on laatuun aina kiinnitettävä huomiota”. Mainitun merkkisiä näköradioita Kotiseutu-uutisissa mainosti joensuulainen A. Väistö. Mopoja ja perämoottoreita sai sitä vastoin useammasta leipäpitäjäläisestä puodista: Käsämän talouskaupasta, Valto Tiaiselta Kaatamosta, Einari Juntuselta Roukalahdelta sekä Erkki Räsäseltä Leppälahdesta.

Ja mainostettiinpa maaliskuun viimeisessä numerossa myös Ukko-Sampo –merkkistä uutta leikkuupuimuria. Sellainen kun oli myynnissä ”sopivilla ehdoilla”. Maatalouskoneen myyjästä ei kerrottu muuta kuin puhelinnumero, mistä tämän tavoittaa: Lammu 7. Joten eikun soittelemaan!

 

Hevosurheilua ja hiihtosuorituksia

Kirkkosalmen ravit olivat onnistuneet, kerrottiin Kotiseutu-uutisten etusivulla perjantaina 3. maaliskuuta vuonna 1967 ilmestyneessä numerossa. ”Liperin Kirkkosalmella pidettiin viime sunnuntaina ravikilpailut, jotka onnistuivat joka suhteessa hyvin. Mukana oli nimekkäitä hevosia ja kilpailujen parhaaksi menijäksi osoittautui valtimolaisen O. Korhosen ruuna Välkky, joka selvästi parhaana juoksijana vei palkintona olleen kultakellon.”

Raveihin osallistui useita liperiläisiä ravureita, aviisissa todettiin. Tapahtuma herättikin kuntalaisissa runsaasti mielenkiintoa: Kirkkosalmen jäällä parveili 400-päinen yleisöjoukko.

Urheilu-uutisia oli nelisivuisessa Kotsarissa muutoinkin runsaasti. Etusivulla kerrottiin, että Liperin kylien välisten viestihiihtokisojen voitto meni Tutjuun Risto Lappalaisen johdolla: ”Risto Lappalainen teki jo ensimmäisellä kolmella kilometrillä n. minuutin raon toisiin ja tuo välimatka pysyi suunnilleen samana ankkurien saapuessa maaliin.”

Sivulle kolme oli puolestaan kirjattu yhteiskoulujen hiihtomestaruustulokset sekä ennakkotunnelmia Martti Lappalaisen XXI muistokisoista.

”Maali- ja lähtöpaikkoina on Ylämyllyn varuskunnan keskusaukio, jossa on erinomainen tilaisuus kisojen seuraamiseen, koska hiihtäjät käväisevät ”hevosenkengässä” usein ja radat kiertelevät Pärnävaaran ja Ylämyllyn loistavissa maastoissa. Kisat ovat kenraaliharjoitus samalla näyttämöllä 13.–14.1.-68 järjestettäville SM-kisoille”, paikallislehti kirjoitti.

Hiihtoasiaa riitti myös aviisin takasivulle. Siellä uutisoitiin Liperin joukkueen voittaneen viestikilpailun Pohjois-Karjalan Maatalouspiiriliiton talvipäivillä.

 

Varuskunnan päällikön päivällispöydässä

”Liperin kunnalle antaa oman erityisleimansa Ylämyllyllä sijaitseva Pohjois-Karjalan Patteristo, yksi puolustuslaitoksen joukko-osastoista, joka antaa sotilaskoulutusta asepalvelustaan suorittaville varusmiehille”, kerrotaan Kotiseutu-uutisissa perjantaina 24. helmikuuta vuonna 1967. Varuskunnan elämänmenoa valotetaan varsin laajasti, paikallislehden keskiaukeaman verran. Artikkelissa pureudutaan niin varuskunnan historiaan, koulutuskalustoon kuin varusmiesten vapaa-ajan toimintaankin. Sanotaanpa sananen varuskunnan ruokalastakin.
”Varuskunnan ruokalassa työskentelee 12 henkilöä. Muonavahvuus vaihtelee 300–700 välillä. Yleensä se on n. 500. Ruokatarvikkeiden tarve on niin suuri, ettei sitä kyettäisi tyydyttämään lähiseudun tuottajien tuotteilla. Ne hankitaan yleensä suurista keskusliikkeistä”, jutussa kerrotaan.
Varusmiesten ruokavaliota kehutaan monipuoliseksi ja huolella suunnitelluksi – ovathan sitä olleet laatimassa niin ravintoalan asiantuntijat kuin lääkärikin: ”Ruuan kalori-, vitamiini- ym. määrät on laskettu jokaista ateriaa varten erittäin tarkasti. Varusmiehen päivittäinen ruoka-annos sisältää energiaravintoa 3500–3800 kcal ja sopiviksi katsotut määrät suojaravintoa.”
Kotiseutu-uutisten toimittajan mukaan ruoassa ei ole valittamista: ”Saimme tilaisuuden istahtaa varuskunnan päällikön kanssa päivällispöytään, jossa oli täsmälleen samat ruuat kuin varusmiestenkin pöydissä. Ruoka oli todella hyvää ja varuskunnan päällikkö evl. Tolvanen kertoi palvelleensa uransa aikana varsin monessa varuskunnassa ja täällä on näistä ylivoimaisesti paras ruokavalio.”

 

Hevosvoimia ja hevosvoimille

Nykyaika ja nostalgia paiskaavat näyttävästi kättä Kotiseutu-uutisten etusivulla – ainakin silloin, kun luettavana on 17. helmikuuta vuonna 1967 ilmestynyt numero. Hevosten harjat hulmuavat ja kaviot narskuvat penkinpainajaishumusta kertovassa jutussa. Sivun alalaitaan sijoitetun kuvan ohessa taas todetaan käsämäläisen huoltoaseman vaihtaneen omistajaansa. Toki asema bensapumppuineen eroaa kokolailla siitä, millaisilta liikenneasemat 2000-luvulla näyttävät, mutta yhtä kaikki, kuva henkii hieman toisenmoisia hevosvoimia kuin abiturienttien riemuista kertova artikkeli. Mikä muuten alkaa näin:

”Viime perjantai merkitsi muutosta Liperin Yhteiskoulun kahdeksannen luokan oppilaille. Se oli taitekohta – värikäs sellainen – tavanmukaisen lukujärjestyksen mukaisen koulutyön ja tiiviin tenttikauden välillä. Rehtori Lauri Karttunen kertoi, että kahdeksasluokkalaisia on tällä kertaa 23, joista yksi on yksityisoppilas. Liperin Yhteiskoulussa kirjoitetaan nyt toista kertaa. Seitsemännen luokan oppilaita on 35, joten kirjoittajia on ensi vuonna enemmän.”

Abien rekiajelu päättyi paikallisen maanviljelijän taloon, ”jossa kookas kahvipöytä oli valmiiksi katettuna ja pannut kuumina.” Artikkelista päätellen penkkarimeno on muuttunut paljon sitten vuoden 1967 – jos siis pannuilla kahvipannuja tarkoitetaan.

Penkkareiden jälkeen vietettävän vanhojen päivän voisi sitä vastoin kuvitella muuttuneen huomattavasti vähemmän:

”Näytti siltä, että pukujen valmistus tai haeskelu oli aiheuttanut paljon työtä. Pukuvalikoima näytti sopivan oikein hyvin ”vanhojen” arvokkaaseen kaartiin siirtyvälle väelle.”

 

 

Siihen aikaan, kun miehet kettujahtiin lähtivät

”Tutjun metsästysseura järjesti viime sunnuntaina järjestelmällisen kettujahdin, johon osallistui pitkälti toistakymmentä miestä”, uutisoitiin Kotiseutu-uutisissa 10. helmikuuta vuonna 1967. Artikkelissa selostettiin yksityiskohtaisesti jahdin vaiheita sekä valotettiin metsästysretken syytä. ”Olemme tulleet siihen tulokseen, että tällä hetkellä tehokkainta riistanhoitoa on saada nuo ketut häviämään”, metsästysseuran puheenjohtaja Pentti Pesonen linjasi paikallislehdessä. Näkemystään hän perusteli sillä, että kettujen tiedettiin verottavan melkoisesti jänis- ja riistalintukantoja. Tikan puolessa repolaisia tiedettiin olevan paljon, joten miehillä oli mitä metsästää.

Kettujahtiin lähdettiin tuohon aikaan lippusiimoin. Humpan juonena oli saartaa eläin hiihtämällä mottiin ja ampua kuoliaaksi. Tutjussa suunnitelma onnistui hyvin:

”…havaittiin kettu kiven päällä makuulla vain n. 30 metrin etäisyydellä miehistä ja kun aseet olivat lataamattomina, kuiskattiin edellä hiihtäneille ”toimikaa hiljaa, ettei synny melua”. Ensimmäisenä hiihtäneet Viljo Hyvärinen ja Paavo Vottonen ampuivat yhteislaukauksen, jolloin kettu putosi kiveltä, mutta yritti haavoittuneena vielä edetä. Hyvärinen laukaisi toisen kerran ja ketun matka katkesi lopullisesti.”

Ja niin jahti sai toivotunlaisen lopputuloksen: ”Tyytyväisinä voitiinkin keittää kahvit nuotiolla, ja riistapäällikkö Rantanen, joka oli tullut Joensuusta saakka seuraamaan jahtia, kertoili nuotiolla hauskoja metsästysjuttuja”, lehtijutussa sanailtiin.

 

Ei kannata täyttää sivuja puhumalla asian vierestä

Perjantaina 3. helmikuuta vuonna 1967 Kotiseutu-uutisia ilmestyi neljän sivun verran. Aviisin sivumäärä oli siinä määrin vaatimaton, että päätoimittaja Vähämäki katsoi parhaaksi perustella sitä etusivulla:

”Tämä johtuu siitä, että tammi-helmikuu sekä toisaalta kesällä heinäkuu ovat vuoden hiljaisimpia aikoja niin uutistapahtumienkin kuin ilmoituskannankin suhteen. Näin ollen on pakko tehdä muutama lehti pienemmässä koossa. Näin joutuvat tekemään muutkin vastaavat lehdet. Jos asiaa ei ole, ei kannata täyttää sivuja puhumalla asian vierestä. Valitettavasti kirjapaino ei voi koneillaan painaa kuusisivuista lehteä, mikä koko olisi käyttökelpoinen hiljaisimpina aikoina.”

Lehden etusivulla uutisoitiin, että Vilho Maljanen valittiin Opettajayhdistyksen puheenjohtajaksi – yhdistysasiaa oli aviisissa muutoinkin paljon. Palstatilaa saivat muun muassa Martat, SPR ja Suomi-Neuvostoliitto-seura.

Lehden pääuutisena kerrottiin, että Viinijärven Urheilijat nuorentaa pesäpallojoukkuettaan: ”Viinijärven Urheilijat, pitäjämme kärkiseura palloilun alalla, aloittaa pesäpallokauden 1967 nuorennetulla joukkueella. Emme aio jäädä murehtimaan sitä, että putosimme sarjaa alemmaksi, kertoi vastavalittu ViU:n pesäpallojaoston puheenjohtaja Toivo Mäntynen lehdellemme.”

 

Itsemurhauutisia ja puujalkavitsejä

”Itsemurhakandidaattien lukumäärä vuosittain keskikokoisen kunnan asukaslukua vastaava”, on otsikoitu yksi jutuista, jotka julkaistiin Kotiseutu-uutisissa 27. tammikuuta vuonna 1967. Jutussa todetaan, että ”Itsemurhatilastojen suuruus velvoittaa siis perusteellisiin tutkimuksiin ja reaalisiin johtopäätöksiin tulosten pohjalta.” Suuruus-sanaa ei kuitenkaan tarkemmin määritellä – oman käden kautta autuaimmille metsästysmaille siirtyneiden määrää voi lukija vain arvailla. Artikkelissa kun keskitytään lähinnä pohtimaan ilmiöön johtaneita syitä.
”Maallikko voi kyseisten murheellisten tilastonumeroiden edessä vain aavistella syitä niiden kasvuun kaiken maallisen hyvän ja mainostetun hyvinvoinnin keskellä. Monen elämänuskonsa – ja uskonsa – menettäneen itsemurhan pohjimmaisina syinä ovat varmaan virheelliset arvostukset, väärät tavoitteet ja kestämättömät ihanteet. Ne ovat toisaalta voineet olla suurien vaikeuksien aiheuttajina ja toisaalta ne ovat luhistuneet muihin vaikeuksiin jouduttaessa. Seurauksena on tällöin tyhjyys ja tarkoituksettomuus, ahdistus, tuska ja epätoivo, pako ja tuho.”
Lehtijutussa painotetaan mielenterveystyön tärkeyttä. Yksinomaan hoitohenkilökunnan vastuulle ongelmaa ei kuitenkaan sysätä; toimittaja muistuttaa, että jokainen meistä luo osaltaan yhteiskuntaa, jossa elämme.
Myös median rooli tehdään selväksi: ”Hyvän lehtimiesmoraalin mukaan ei uutisia yksityisistä itsemurhista julkaista. Niin pitää toki ollakin, sillä sellainen uutinen kohdistuisi kipeästi lopullisen tappion kärsineen lähimpiin omaisiin ja niin ollen olisi tavallaan lyötyjen lyömistä. Mutta ilmiö sinänsä on eri asia.”
Mutta ei niin vakavaa asiaa, ettei jotain kevyttäkin. Itsemurhauutisen alle lehteen on taitettu vitsi otsikolla Ei ehtinyt:
– Voi Hannu, huusi äiti pienelle pojalleen. Täytyikö sinun kaatua, kun sinulla oli päälläsi uudet housut?
– Kyllä, niin ikävästi siinä kävi, Hannu vastasi ja jatkoi:
– Ei ollut aikaa ottaa niitä pois.

Kunnalliskotia muurataan

Liperin sairaalan asukit ovat heränneet tänä aamuna ensimmäistä kertaa uudessa yöpaikassaan valmistuneessa terveyskeskuksessa. Pitäjässä rakennettiin kunnalliskotia puoli vuosikymmentä aiemmin. Uudisrakennustyömaasta kertoo vuoden 1967 tammikuun Kotiseutu-uutiset.
”Työntekijöitä on kaikkiaan 46, joista miehiä on 44 ja naisia kaksi. Jo urakkasopimus edellytti, että työvoima on otettava Liperin kunnan alueelta siinä määrin kuin se suinkin on mahdollista”, vastaa rakennusmestari Aimo Rouhiainen kertoo.
Päätoimittaja Esko Vähämäki kertoo lehdessä havainnoistaan rakennusmaalla.
” Kun kävimme työmaalla oli seinien muuraus ja betonilaudoitus meneillään. Pikipannut kärysivät ja pakkasajan rakennustyömaalle kuuluvat höyryletkut suhisivat sulattavan kuumina. Muutama mies hääri pakkasella suojana tarvittavien suojafyllinkien parissa jne. Kaiken kaikkiaan koko työmaa näytti elävältä ja tehokkaalta.”

”Loppiaisena pöllysi Riihilammen jäällä lumi”

Viikko sitten torstaina Riihilammen jäällä huristeli auto – näin myös tasan 49 vuotta sitten. Kotiseutu-uutisten 13. tammikuuta vuonna 1967 ilmestyneen lehden etusivulla ihastellaan Erkki Ihalaisen vauhtia Riihilammen jäärata-ajoissa. Liperiläinen on voittanut Cooperillaan jopa kolme eri luokkaa.
Toisilla jäillä ei ole mennyt yhtä hyvin. Luistinradalla tehty ilkivalta ja koppimurrot koettelevat ratamestari Aimo Susimaata. ”Useana yönä on luistinradalla ollut valotkin sytytettynä, mutta itse rikolliset ovat tietenkin aamuksi häipyneet.”
Jos ovat rikolliset vielä onnistuneet piilottelemaan katseilta, eivät tavanomaisemmat asiat pysy lukijoilta salassa. Seurakuntien riveillä nimittäin kerrotaan tarkalleen ketkä ovat muuttaneet Viinijärven, Taipaleen tai Liperin seurakuntaan tai ketkä lähteneet pois. Toki vihityt ja syntymäpäiviään juhlivat muistetaan myös nostaa esille.
Uutiset, huonotkin, julkaistaan lehdessä tarkkaan. Takasivun uutinen Wartburgin ja Moskvitshin nokkakolarista paljastaa tarkalleen osalliset. ”Viime torstaina ajoi henkilöauto SBE-6 yhteiskoulun tienhaarasta kirkonkylän keskustaan päin ja oli ohittamassa tien oikeaan laitaan pysäköityä autoa, kun samaan aikaan tuli kylän keskustan suunnasta vastaan henkilöauto SY-502 ja seurauksena oli yhteenajo.”
Lehti ilmestyy neljännen ja viimeisen kerran näytenumerona. Kotiseudun asioita pääsee jatkossakin seuraamaan tilaamalla, postikupongilla tai kymmeniltä asiamiehiltä eri puolilta pitäjää.

”Hyvät mahdollisuudet päästä kiistelemään”

Tammikuun 5. päivänä vuonna 1967 ilmestyneessä Liperin-Viinijärven seudun puolueettomassa paikallislehdessä – Kotiseutu-uutisissa – valotettiin täkäläistä urheiluelämää useamman jutun verran. Palstatilaa saivat niin hiihto kuin jääkiekkokin.
Etusivun jutussa todettiin Taimen hiihtotoiminnan olevan voimakkaassa nousussa: seuraa edustava joukko on laajentunut ja voimistunut, vahvistunut muun muassa Keijo Luukkasella. Luukkanen on artikkelin kirjoittajan mukaan ”tämän hetken lupaavin suomalaishiihtäjä”.
Samassa jutussa hehkutetaan myös Vesa Pekkisen ampumahiihtäjäntaitoja: ”Vesa on vetänyt tosikovia lenkkejä koko syksyn ja kun pojan ampumataito on merkittävästi parantunut, voidaan sanoa Vesalla olevan hyvät mahdollisuudet lempilajissaan ampumahiihdossa päästä kiistelemään olympiapaikasta.”
Taimen puheenjohtajan Asko E. Erosen kerrotaankin todenneen, että seuran on hyvä lähteä hiihtokauteen, vaikka järjestettävänä on Martti Lappalaisen muistokisojen kaltaisia suuria urheilutapahtumia. ”Toivomme jokaisen liperiläisen tukevan mahdollisuuksiensa mukaan toimintaamme, joka osaltaan tähtää Liperin tunnetuksitekemiseen ja nuorten saamiseen terveen urheiluharrastuksen pariin”, Eronen totesi talkootyöhön viitaten.
Jääkiekkoilua käsittelevässä uutisjutussa puolestaan kerrottiin, että Liperin Maila -66 aloittaa ensimmäisen sarjakautensa. Kyseinen kokoonpano oli siinä mielessä erikoinen tuttavuus pitäjässä, että se oli kyennyt kokoamaan sateenvarjonsa alle nuoria eri kyliltä, ”mikä kasvattaa yhteishenkeä urheilun ystävien piirissä”.
Suuria odotuksia kiekkoilijoilla ei ollut: ”Joukkue, jolla ei vielä ole minkäänlaista sarjakokemusta, tulee varmaan kokemaan aluksi takaiskuja, mutta onhan jälleen yksi seura liittynyt yhä enemmän kannatusta saavan jääkiekkoharrastuksen pariin”, kirjoitettiin vuoden 1967 ensimmäisessä Kotsarissa.

Veljesharjun tarina

Toimituksessa on alkuaikoina koettu tarpeelliseksi esitellä liperiläisille arkisia paikkoja ja henkilöitä. Ensimmäiseen numeroon on päässyt patsastelemaan Olavi Saarelainen, joka on juuri aloittanut kunnansihteerin työnsä ”uudessa virastotalossa, jossa on miellyttävä ahertaa”. Hän oli muuttanut juuri Juuasta leipäpitäjään: ”Liperihän on Pohjois-Karjalan kunnista maanviljelysvoittoisin.”
Joulukuun 15. päivän lehden keskiaukeaman jutuksi on nostettu Liperin Ammattikoulu Käsämässä. Alueella oli ollut sotilaiden majoituspaikkoja. Sodan jälkeen Sotainvalidien Veljesliitto osti alueen ja järjesti parakeissa ammattikoulutusta sodassa tuberkuloosiin sairastuneille invalideille. Tästä nimi Veljesharju.
Uusi koulu valmistui, aikaa kului ja paikka vaihtui siviili-invalidien koulutuspaikaksi ja Tuberkuloosiliitto ry:n omistukseen. ”Koulun rakennukset on piirtänyt edesmennyt maailmankuulu arkkitehtimme Viljo Rewell, joka omaperäisillä ja rohkeilla ratkaisuillaan herätti laajaa huomiota.”
Käsämässä kerrotaan opiskeltavan metallityötä, sähkötyötä, puutyötä ja varastonhoitoa: ”Koulussa on pelkästään miesoppilaita. Oppilaita on tällä hetkellä 150” .

Kiireiseestä elämäntavasta

Joulukuun 15. päivän lehdessä vuonna 1966 Kotiseutu-uutisten päätoimittaja Esko Vähämäki ottaa kantaa kiireeseen. ”Elämä kaiken kaikkiaan on tullut kiireiseksi. Se on aivan toista, kun mitä se on ollut esim. 30–40 vuotta sitten. Elämme uudistuneessa yhteiskunnassa, joka on jättämässä lopullisesti taakseen luontaistalouteen perustuvan, maaseudulle ominaisen rauhallisen elämäntavan.”
Vähämäen mukaan joulun aikaan muistellaan haikeudella entisaikoja: ”Miten hevosille vietiin joulukauroja ja millaisia ja kuinka pitkän ajan vaativia jouluvalmisteluja maan eri seuduilla ennen suoritettiin – aikaa kun oli… Eräänlainen massa-ajattelu on vähitellen kasvattanut meidät arvostamaan sellaisia arvoja, joiden saavuttamiseksi on todella ponnistettava – pidettävä kiirettä.”
Ihmisten vaatimustaso on noussut ja kilpailu lisääntynyt. ”Elämän monimutkaistuminen, tiedon tarpeen kasvaminen jne. aiheuttavat levottomuutta.”
Joulun alla on kiire, mutta pyhiksi tilanne rauhoittuu. Olipa meidän asenteemme esim. uskontoihin nähden mikä tahansa, niin joka tapauksessa me tulemme rauhoittumaan ainakin näiksi vuoden viimeisiksi juhlapyhiksi. Jokapäiväinen hälinä hiljenee – on aikaa ajatella.”

Vajaamielislaitos Liperiin

”Lehtemme ilmestyy seuraavan kerran ensi torstaina, mutta sitten tulee ikävä kyllä pieni tauko. Posti ei nimittäin ota kannettavaksi jouluruuhkan aikaan tällaisia vapaakappaleita. Tämä postin jakelurajoitus tuli meille yllättäen, mutta siihenhän on tyydyttävä.”
Näin todettiin ihka ensimmäisen lehden etusivulla. Tutustukaamme siis tarkemmin lehden joulukuun 1966 kahteen numeroon.
”Vajaamielislaitos Liperin” komeilee 15. joulukuuta etusivun pääuutisena. Pohjois-Karjalan kunnat ovat äänestäneet Honkalammen sijoituspaikaksi Pyhäselän sijaan. Kansanedustaja Ale Holopainen perustelee asiaa: ”Pohjavettä on riittävästi.” Henkilökuntaa ja asukkaita paikalle arvioidaan tulevan noin kolme sataa. ”Laitos tullaan rakentamaan asteittain siten, että se on kokonaisuudessaan valmis vasta noin 10 vuoden kuluttua.”
Toisessa etusivun uutisessa Liperissä Toivoloilla vieraillut Siiri Rantanen pääsee ääneen. Paikallisia hiihtäjiä opastanut Rantanen halusi varottaa nuoria hiihtäjiä liiasta treenaamisesta. ”Jos tämä menee liian rankaksi, niin seurauksena on jäykistyminen ja yleensä myös kyllästyminen. Jos nuori ihminen on nopea, herkkävaistoinen ja älykäs, niin hänestä tulee hyvällä ohjauksella hiihtäjä.”

”Nyt se tuli”

Kotiseutu-uutisten kautta aikain ensimmäinen numero ilmestyi 49 vuotta sitten perjantaina 9. joulukuuta 1966. Ensimmäisessä numerossa kirkkoherrat sekä kunnan ja kaupan edustajat iloitsevat jokainen omalla palstallaan kylän uudesta äänenkannattajasta.
Etusivun uutiseksi on päässyt valtuuston kokousuutinen Liperin sairaanhoitotilanne paranee:
”Liperin kunnalla on ollut puutetta sairaansijoista. Kunnansairaala on pieni ja lisäksi vanha sekä puutteellinen. Nyt saadaan Ylämyllyn varuskunnan sairaalan paikkoja sairaanhoitoa tarvitsevien kuntalaisten käyttöön.”
Potilailta kerrotaan perittävän hoitopäivämaksua kuusi markkaa päivässä. Hoito tulee kunnalle varsin edullisesti, sillä kunnalta peritään vain 1/30 markkaa hoitopäivää kohti.
Toinen etusivun uutinen koskee Lions Clubin hihamerkkilahjoitusta vanhuksille. Jutun toisessa kuvassa sivulla seitsemän komeilee vanhustenkerhon puheenjohtaja opetusneuvos Brynolf Enwald.
Tuohon aikaan leijonat julkaisivat verotuskalenterin, johon listattiin pitäjän suurimmat veronmaksajat. Liperin Osuusmeijerin ja Osuuskaupan jälkeen lehden julkaisemalla listalla patsastelee apteekkari Inkeri Määttä 81.620 markan tuloillaan.