Älä käännä katsettasi pois
PÄÄKIRJOITUS Tälle syksyä Liperiin on jalkautunut huolestuttava ilmiö. Useammin kuin kerran on kirkonkylällä vaeltanut vanhus vailla päämäärää. Ilman tietoa tulevasta tai menneestä. Etsien milloin kotia tai muuta yösijaa, toisinaan tekemistä tai vain seuraa. ”Voitaisko ajella jonnekin?”, on muuan rouva pyytänyt vuoron perään autoilijoilta. Toinen tapaus tahtoisi hotelliin, sillä kotona on tyyl-säää.
No tokihan omassa tutussa kodissa on yleensä hyvä asua. Vaan ei aina; varsinkaan ilman kotihoidon tai läheisen valvovia silmiä. Ollaanko edetty siihen pisteeseen, että yhteiskunta ohjaa ikääntyviä asumaan jo liian pitkään omassa asunnossa? Vai onko kyse enemmänkin läheisten ymmärtämättömyydestä tai välipitämättömyydestä? Kenties osalla vanhuksista ei edes ole läheistä, joka voisi huomata muistisairauden etenemisen. Sellaista, joka tapaisi tätä säännöllisesti, huomaisi hälytysmerkkejä unohtelusta ja muutoksia käyttäytymisessä.
Kaikilla ei ole läheistä, joka jaksaisi jäädä kuuntelemaan ikäihmisen tarinoita päivän tapahtumista ja kenties havahtuisi ymmärtämään niiden olevan satua. Muistan kuin eilisen päivän, kun äitini ensimmäisen kerran intoutui puhelimessa selittämään poliisien laskeutuneen talon katolle ja tulleen parvekkeen kautta sisälle. Vasta jälkikäteen ymmärsin muita jo aiemmin ilmenneitä hälytysmerkkejä: Salattujen elämien katsominen oli loppunut kymmenien vuosien jälkeen kuin seinään, kun äitini ei enää muistanut sarjan juonen käänteitä.
Nämäkin fyysisesti hyväkuntoiset kylälle eksyneet ikäihmiset osaavat harhauttaa sujuvalla puheellaan kuulijansa. He vakuuttavat kohtaamansa ihmiset tarinoimalla tavallisista asioista. He ovat hyväntuulisia, vailla huolen häivää. Vaan kokeilepa kysäistä heiltä, millä asioilla he ovat, mistä lähteneet ja minne menossa. Mikä se kotiosoite olikaan?
Joskus sitä on tullut pohdittua, miten kamalaa olisi aikanaan maata vuosia sairaalasängyssä niin, että pää pelaisi ja ajatus juoksisi. Ikäihmiselle itselleen lienee varsin paljon hauskempaa, jos jalka liikkuu ja kassi heiluu, vaikkei ajatus enää juoksisikaan kunnolla. Toki tilanne voi edetä sivullisen silmin nopeasti vaaralliseksi. Ja voihan vanhus itsekin hätääntyä huomatessaan eksyneensä.
Kylmien kelien lisääntyessä on syytä muistaa, että meillä jokaisella on vastuu kanssakulkijoista. Onpa kyse sitten heikoille jäille eksyneestä lapsesta, kovassa pakkasessa hoipertelevasta humalaisesta tai eksyneestä ikäihmisestä – kaikki me osaamme tarjota apuamme ja soittaa tarvittaessa hätänumeroon. Kirkonkylällä onneksi meitä vahtivia silmiä ja omaisille soittajia on useita. Tärkeintä on, ettemme sivuuta toisen hätää.