Pallollinen näkökulma

Jalkapallo on mitä suurimmassa määrin joukkuelaji, jossa joukkueena ja porukalla tekemisen lainalaisuudet piirtyvät kirpeästi näkyviin. Mutta jalkapallo on myös kunkin pelaajan yksinään osaamista ja tekemistä.

Palloliitto järjestää vuosittain taitokisoja, joissa 8–15-vuotiaat atleetin alut testaavat omia jalkapallo-taitojaan. Kisoissa kokeillaan muun muassa pallon kanssa pujottelemisen nopeutta sekä pallon puskemista tarkasti maaliin. Taitokisojen tarkoitus on kannustaa pieniä pelaajia omatoimiseen harjoitteluun ja jalostamaan lahjoja huippuunsa. Tähän kaikkeen on toki näissä kilpatapahtumissa ainekset luotu, mutta kun tietää juniorit ja kun tietää heidän vanhempansa niin onhan se aina.

Taitokisojen yleisilmapiiri on kannustava ja positiivinen – toimitsijat ja tuomarit rohkaisevat pelaajia yrittämään ja tekemään parhaansa ympärilleen katsomatta ja toisista välittämättä.

Sitten onkin selvää, että ympärille juuri katsotaankin. Monelle vanhemmalle oman juniorin epäonnistuneen suorituksen katselu aiheuttaa sellaista tuskaa ja ahdistusta, että sitä lievittää vain muiden lasten kompuroinnin ja köntystelyn seuraaminen.

Taitokisoissa aikuisten kohtelias ja korrekti käyttäytyminen korostuvat. Jokainen tiedostaa, että oman lapsen onnistuneen suorituksen tuulettaminen taikka epäonnistuneen suorituksen mollaaminen ei kuulu etikettiin. Tällaisesta toimitsijatkin ovat tarkkoja.

Itse junioreita heidän oman suorituksensa onnistuminen taikka epäonnistuminen eivät kovin tuhdisti hetkauta. Epäonninen suoritus yleensä enemmän naurattaa kuin itkettää itse pelaajaa. Onnistunut suoritus saattaa aiheuttaa ohimenevän hymyn kareen pelaajan huulilla, mutta toisaalta kyseessä saattaa olla vain harmiton tic-oire.

Pelaajien vanhemmat eivät pysty yhtä aikuismaiseen käyttäytymiseen. Yritys toki on järkähtämätöntä, mutta kyllä vanhemmat ovat Euroopan huonoimpia näyttelijöitä. Suorituksissaan onnistuneen junnun tunnistaakin ensisijaisesti isästä, jonka silmät sädehtivät kuin prinsessalla ja joka juniorinsa suorituksesta kysyttäessä nakkelee niskojaan, että eipä tuota tiedä. Suorituksessaan pahasti epäonnistuneen juniorin taas erottaa ennen kaikkea hänen vanhempiensa väpättävistä alahuulista ja punaisesta niskasta.

Näitä suuria eroja kilpailuihin osallistuvien lasten itsensä ja heidän vanhempiensa suhtautumisessa kilpailusuoritusten onnistumiseen taikka epäonnistumiseen selittävät kokemukseni mukaan nimenomaan lasten ja vanhempien väliset suuret näkökulmaerot.

Kun juniori epäonnistuu suorituksessaan vaikka kuinka pahasti, hän pian itse pohtii, miten loistavasti se suoritus onnistuikaan viimeksi harkoissa – ja tulee kyllä onnistumaan seuraavissa kisoissa. Jos juniorin suoritus puolestaan onnistuu ennen näkemättömän hyvin, hän keksii kyllä oitis, että paremmin se meni Pertillä viime vuonna, ja eihän tämä nyt ole kuin pallon pomputtelua tämä sentään.

Tällaisia kapea-alaisia näkökulmia viljelevät siis lapset ja yrittävät niillä hallita mutkikasta ja stressaavaa tilannetta. Aikuisilla taas on laajempi ja avarampi näkökulma: Heidän katsantokannaltaanhan oman juniorin onnistumisessa taikka epäonnistumisessa taitokisoissa on kysymys elämästä, kuolemasta ja koko suvun kohtalosta, joka on nyt joko kimmahtamassa kohti rikkauksia taikka kirpoamassa pohjamutiin.

Vastaa