Kaunis, mutta kylmä sunnuntai. En vielä laskenut, miten monta päivää tätä on jatkunut, mutta viikkoja ainakin kolme.
Jätin eilen kirjoittamisen väliin, kun oli niin vilkas päivä muuten. No, ei vieraita käynyt, ainakaan asunnon sisäpuolella.
En ole monenkaan karanteenilaisen kanssa ollut keskusteluyhteydessä, lapsuuskaverini kanssa vain. Että meidän piti vielä tämäkin nähdä!
Uutistulva niukkenee, niin lähi kuin etäisempikin. Harvoin sattuu aukaisemaan tv:n yhtä aikaa, kun tietoa tulee. Tällä hetkellä en edes tiedä, mikä on parin viimeisimmän päivän sairastuneiden tai kuolleiden lukumäärä.
Nyt kyllä alkaa karanteeni pätkiä – ainakin istumalihaksia. Piti ottaa tämä kova tuoli käyttöön, kun entinen hajosi.
Meinasin tulla pikkuista vaille pöpiksi, niin kuin veljeni usein sanoi. Hän sanoi myös, että siehän sitä jiät tänne viimeseksi karhottamaan. Ja oikeassa oli. Nyt olen elänyt 10 vuotta pitempään kuin sisarukseni.
Korona istuu tukevasti suomalaisten katonharjalla.
Aurinkoinen, mutta kylmä aamu. Herätessä tulevat päivän suunnitelmat ajatuksiin. Ei ole mitään muuta kuin karanteeni, ja jollakin asteella pelko yrittää saada jalansijaa. Mitä jos?
Nyt kyllä taidan romahtaa. Tänään ei näkynyt huoltojoukkoakaan. Oli heidän vapaapäivänsä, mutta ei minun.
Tämä sunnuntaipäivä ja pääsiäinen eivät tuntuneet miltään. Takapuoleen meinaa tulla jo istumahaavat.