On taas se aika vuodesta, kun joka viikonlopulle tuntuu riittävän jonkinlaista tapahtumaa. Itselleni yksi kesän kohokohdista on kotikaupunki Joensuun Ilosaarirock.
En ole koskaan ollut intohimoinen penkkiurheilija. Siis jos jalkapallon MM-kisoja ei lasketa.
Kun olin parikymppinen likka, työskentelin lähihoitajana vanhusten yksityisessä hoitokodissa keskellä korpea. Koulutusta ei ollut, mutta eipä silloin paljon päätäkään huimannut.
Ensin sujautetaan sämpylät paahtimeen, sitten pihvit grilliin. Rapsakoiksi lämmenneiden sämpylöiden päälle pursotetaan mausteista hampurilaiskastiketta, ripotellaan sipulia ja jäävuorisalaattia.
Niin vain kävi, että kahden vuoden tauon jälkeen allekirjoittanut on jälleen palannut kolmeksi viikkoa kesätoimittajaksi Liperiin Kotiseutu-uutisten leipiin. Viimeisin kohdannut elämänmuutos on kuitenkin ollut muutto Itä-Suomesta Helsinkiin.
Kesä ja reissaaminen kuuluvat kiinteästi yhteen. Ekologinen matkaaja valitsee tietysti julkisen liikenteen, ja kohtuuhintaisten lippujen houkuttelemana minäkin hylkäsin volskini Liperiin ja hyppäsin linjuriin aikeissa matkata idästä länteen.
Kukapa meistä ei olisi sitä kokenut. Päivää, jolloin auto julistaa omistajalleen sodan ja jättää tielle. Keskelle tietä, tienpientareelle tai parkkipaikalle – paikalla ei sinänsä ole väliä, se on joka tapauksessa väärä. Sama pätee ajoitukseen.
Joku työntää pilliä suuhuni. Kurkkua kutittaa niin vietävästi, mutta en pysty tuottamaan yskähdystä. Silmät eivät vielä aukea. Kuluu muutama tunti, ja raotan hieman luomiani. Kipuaistimus kertoo, että umpilisäkkeen tähystäminen ei ole mennyt kuin strömssöössä; vatsassa on reikä jos neljäskin. Tämähän on kuin oppikirjasta: Miten pysäytät ikiliikkujan?
Auto voi olla minkä värinen tahansa, kunhan se on musta, linjasi Henry Ford aikoinaan. Samoilla linjoilla tuntuu olevan yksi jos toinenkin suomalaisautoilija; auringonkeltaiset ja vaaleanvihreät menopelit loistavat maamme teillä poissaolollaan.
Jos sinulla on Puodista ostettu lukuoikeus, voit lukea artikkelin.