En ole koskaan ollut intohimoinen penkkiurheilija. Siis jos jalkapallon MM-kisoja ei lasketa.
Syksyllä tulee kymmenen vuotta siitä, kun meistä tuli liperiläisiä, tai näin annoimme itsemme ymmärtää. Joensuun Utrasta Liperin Ylämyllylle tuotiin muuttokuorma vasta valmistuneeseen kotiimme.
Kun olin parikymppinen likka, työskentelin lähihoitajana vanhusten yksityisessä hoitokodissa keskellä korpea. Koulutusta ei ollut, mutta eipä silloin paljon päätäkään huimannut.
Ensin sujautetaan sämpylät paahtimeen, sitten pihvit grilliin. Rapsakoiksi lämmenneiden sämpylöiden päälle pursotetaan mausteista hampurilaiskastiketta, ripotellaan sipulia ja jäävuorisalaattia.
Niin vain kävi, että kahden vuoden tauon jälkeen allekirjoittanut on jälleen palannut kolmeksi viikkoa kesätoimittajaksi Liperiin Kotiseutu-uutisten leipiin. Viimeisin kohdannut elämänmuutos on kuitenkin ollut muutto Itä-Suomesta Helsinkiin.
Kesä ja reissaaminen kuuluvat kiinteästi yhteen. Ekologinen matkaaja valitsee tietysti julkisen liikenteen, ja kohtuuhintaisten lippujen houkuttelemana minäkin hylkäsin volskini Liperiin ja hyppäsin linjuriin aikeissa matkata idästä länteen.
Kesällä kulttuuri maistuu nälkäisille ja janoisille. Kesällä kulttuurintekijöiden lukumääräkin moninkertaistuu. Mukaan tulevat kesäsoittajat, katupelimannit, karaokeklubilaiset, terassitrubaduurit, miimikot ja katupatsaat ainakin.
Tässä taas lähestytään vuoden vaarallisinta aikaa mitä tulee pinnalla pysymiseen ja sulavien uimataitojen esittelyyn kavereille ja mökkinaapureille. Voihan sitä tietysti sukellella kaikessa rauhassa ja olla tekemättä mitään uimaliikkeitä, jos muistaa tulla takaisin pinnalle tai on nilkan syvyisessä vedessä kellumassa.
Mies lähti kahden viikon koulutukseen Tampereelle. Kuunneltuani viikon kysymyksiä kuten ”Onko isi kuollut niin kuin meidän kissa, kun sitä ei näy missään”, pakkasin 3-vuotiaan ja vauvan autoon ja sanoin kakaroille, että nyt lähdettiin etsimään teille isiä. Luojan kiitos älysin jättää matkatavaroiden keskelle isoäidin mentävän reiän. Tuli tarpeeseen.
Näin ihmetteli pojanpoikani Onni, joka asuu 12 kilometrin päässä Turun keskustasta. Ei hänelle ollut tullut mieleenkään, että meillä täällä Rääkkylässä voi olla tuollaista. Onni joutuu tyytymään langattomiin, tökkiviin yhteyksiin. Ne eivät pelimiestä tyydytä.