Herään aamuun ihan normaalisti. Tiedän, ettei tänään tule ketään . Tytär pitää vapaapäivän. Tiputtelen kupin kahvia ja avaan hoksottimet koronatilanteelle ja karanteenille. Työkaveri soittelee palvelutalolta. Kertoo kivuistaan.
Puhdas hanki kimaltelee tuhansin tähdin ja enteilee kaunista päivää. Tuntuu, ettei eilinen lumisade, eikä koronauutiset olleetkaan totta ja sekin paniikin poikanen, joka näyttäytyi eilen jo useammassa tuttavassa, onkin vain pahaa unta.
Tänä aamuna ei ihan ensimmäiseksi tullut mieleen korona eikä karanteeni, kun vilkaisin ikkunasta. Kaikkialla oli valkoista.
Nyt alkaa tulla koronaa jo silmistä ja korvista. Tulee tv:stä ja loput luen puhelimesta tai netistä.
Viime yönä valvoin ensi kertaa karanteenissa ollessani. Kävelin ja join vettä, otin tablettia. Join taas ja otin teelusikallisen suolaa, kun jalkoja kramppasi.
En millään jaksanut nukkua kellon ympäri, vaikka kaikkeni yritin. Näin painajaisia ja henkilöitä, joita en ollut nähnyt vuosikausiin.
Vähän jo tuntui huolta, miten tässä lopulta käy? Miten selviän ja minkä pituisen karanteenin loppuun?
Karanteenin toinen viikko käynnistyi.
Alkuun huumorilla, mustalla sellaisella. – Tule kahtomaan, kauhee tuo siun tukka, tytär kutsui ”konttoriin”.
Laittelin tuossa vähän lounasta itselleni. Samalla ajattelin lapsuusajan ruokia – mitä äiti laittoi silloin ennen, kun ei kaupassa käyty joka päivä, eikä valmista ruokaa ollut tarjolla, ainakaan hyllyssä.