Hyvää ja kaunista

Sellaiset lukuisten julkaisujen kansikuvamiehet ja idolit kuten Cristiano Ronaldo, Lionel Messi ja Jari Litmanen ovat kaikki tulleet tunnetuiksi yhteisestä ulkoiluharrastuksestaan. Ja miten paljon löytyykään niitä junioreita, joita kiehtoo harrastaa aivan samoja asioita. Pallon kanssa mieluusti ja vauhdikkaasti.

Toisinaan vain jalkapallokentän laidalta töllistellen junioreiden pelaaminen näyttää joten kuten kummoiselta: Kakarat juoksentelevat minne sattuu ja pian joku kaatuu. Pallo saattaa liikuskella samalla suunnalla tai sitten ei aivan toisaalla. Nokkelimman näköiset kaverit höynäyttävät vastustajansa ja sujauttavat pallon näiden verkkoon, mutta eivät edes tajua lällätellä tappion kärsineille vastustajilleen.

Sen sijaan pelin jälkeen vastustajia kätellään niin positiivisessa hengessä. Mikäli vastustajan maalivahti on ohitettu monta kertaa, häntä taputellaan hartioille ja toivotellaan vahvempia otteita seuraavissa otteluissa. Kuuluuko se muka ihmisen luontoon tuollainen hyvätapaisuus?

Mitäpä on tosiaan jalkapalloilulla tarjota kasvavalle lapselle ja nuorelle matkalla aikuiseksi? Elämyksiä osaamisesta ja onnistumisesta? Voitettujen pelien mukanaan tuomaa intoa ja huumaa? Turnausmenestysten nostattamaan itsetuntoa? Ikävä kyllä ihan kaikkia edellä mainittuja, vaikka toki onneksi sentään jotain hyvää ja opettavaista. Kuten turhautumista oman vuoron odotteluun, karvaita tappioita, epäonnistuneita harhautuksia ja mönkään menneiden pelien latistamia maailmanlopun fiiliksiä.

Ehkäpä jalkapallokentälläkin pitäisi soveltaa tosielämän suoraselkäisiä pelisääntöjä: Kun tehdään maali, niin sitä ei suinkaan kevyesti tuuletella joukkuetoverien kanssa vaan mennään ihan reilusti ilkkumaan vastustajan maalivahti ja toivottelemaan moinen imuri minne kuuluu. Entä kun vastustaja kampittaa pelaajan – miksi siinä pitää kaatua kentälle voivottelemaan kun voi aivan rehdisti vain mennä ja monottaa takaisin? Sekin tässä alkaa pian kummastuttamaan, että hävinneen joukkueen pelaajat onnittelevat voittajajoukkueen kollegoitaan pelin päätteeksi. Eikö sitä voisi saman tien vain huomaavaisesti todeta, että onnella te voititte ja kun meillä oli parhaat miehet sairaina. Kenttäkin oli vinossa ja teitä lehmiä vastaan emme pelaa enää ikinä.

Niin että mitä eväitä lapset siis muka saavat jalkapallokentältä mukaansa kohdatakseen tosielämän ja aikuisuuden koruttomat normit ja tottumukset?

No eipä tämän katsannon valossa sitten ihmeempiäkään. Tai voihan tässä olla menossa sellainenkin juoni, että nuo valmentajat ja lasten ohjaajat ihan kylmästi vain haluavat myrkyttää kasvavien junioreiden mieliä malttavaisuuden lisäämisellä, kunnollisuudella, toverien ja aikuisten kunnioittamisella sekä muilla urheilemisen riemuilla. Äitelältähän se kuulostaa, niin äitelältä, mutta pitänee tässä aikuisen vain yrittää tottua liikunnan iloon ja toivoa että se toimii.
Arto Mononen
kirjoittaja on Ylämyllyn Yllätyksen puheenjohtaja, reilu ja huomaavainen

Jaa:

Facebook